Kun muisti on pätki, niin sitten se on pätki

Mulla on tunne, että olen unohtanut jotain. 

Mutta mitä minä olen unohtanut, sitä minä en tiedä. Eikä se ole mitenkään tavattoman uusi tunne. Se tunne vainoaa minua ihan joka hetki. Helpompi olisi luetella, mitä olen muistanut. Aamulääkkeet, kissat on ruokittu (luulisin), tähystysaika on peruttu ja Facebook selattu about sataan kertaan. Mun puhelin on siitä hassu, että se pyörittää vain muutamaa hassua päivitystä peräjälkeen ja tajuan sen vasta joskus viiden tunnin kuluttua, kun vihdoin tulee se deja vu. Alan laskea montako niitä päivityksiä on, kunnes ne alkaa taas alusta. Niitä saattaa olla 5-10. Kun pääsen ne loppuun, voin hyvin aloittaa alusta, koska en enää muista niitä. 

Sama toistuu elokuvien kanssa. Kun elokuva loppuu, voisin katsoa sen ihan hyvin uudestaan muistamatta siitä edes yli puolia. Eilen oli haikea tunne kun meidän Blondi tuli taloon -maraton tuli päätökseensä. Se oli ohi. Loppu. Eikä sille varmaan tehdä enää jatkoa. Suruni on suuri. Kysyinkin mieheltä, että aloitetaanko alusta. Ei kuulemma käy. Sika! No, ehdotti tilalle Ruusun aikaa. En muista katselleeni kuin palan sieltä, palan tuolta. Tai en ainakaan muista. Oliko siinä joku koira, tyttö ja robotteja? Äh, se koira taisi olla jossain muussa sarjassa. Joten sopii mulle, että katsellaan. Hitto, pitää muistaa tämä vielä illalla tai joudun pian katsomaan Salkkareita. Ne ei tunnu enää miltään Autovarkaan ja Blondi tuli taloon jälkeen. Snif. Mikään ei tunnu enää miltään. 

Paitsi särky. Perhanan hammassärky. Ja vatsakipu. Ja kofeiinin yliherkkyys. Mies toi aamupalan sänkyyn. Herätti kummasti, kun piti ensin juosta vessaan ja sen jälkeen olen tärissyt kuin pahoissakin viekkareissa. Mutta kaunis ele. Tuo toistekin. <3

”Helppo elämä, rikas isä ja koira”. Mikä koira? Missä sarjassa se sit oli?