Pirkkaniksi pirun metsästykseen – tarviiko siihen sukkahousuja?

En ole aikoihin kirjoittanut masennuksesta. Siitä, missä nyt mennään.

Mennään mennään, askel kerrallaan. Välillä takapakkia ja taas uusi yritys. Vielä jaksaa yrittää, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Terapiasta on ollut paljon apua, vaikka ajatukset onkin solmussa. Paljon pulputettavaa. Arimpia aiheita välttelen. Olen hyvä vaihtamaan puheenaihetta jopa kesken lauseen. Välillä aloitan lauseen eri aiheesta kuin mihin lopetan. Se terapeutin sauhuava kynä on hauska. Ja se nukkekoti huoneen nurkassa. Joku kerta vielä otan pari Oskarin pikkuautoa mukaan ja leikin sillä vekottimella. Eihän se ihan parkkitalo ole, mutta luova ihminen keksii mitä vaan.

Mä olen todella väsynyt. Henkisesti ja fyysisesti. Mikään ei onnistu. Joku ihmislaturi olisi kiva. Nää vatsavaivat syö naista. Ei ole itkuilta säästytty. Jos ei olisi perhettä, en tiedä, missä olisin. Apteekissa odottaa rahapäivää kasa lääkkeitä. Toivottavasti niistä tulee olemaan apua.

Syyllisyys on edelleen kamala. Tuntuu ettei mua ymmärretä. En ymmärrä itsekään. Miten voimattomaksi masennus voikaan ihmisen vetää. Vaikka olen ollut masentunut aina, tää viimeiset puoli vuotta on ollut jotain kamalaa. Pitkitin avun hakemista liian kauan? Toisaalta taas tuntuu, että olisi pitänyt jaksaa edelleen. Yksin. Mutta en kadu. On ollut helpottavaa, kun vihdoin uskalsi myöntää tosiasiat. Ilman veljen kohtaloa olisin tuskin koskaan apua hakenut. Olisiko veli hakenut apua, jos minä olisin väsynyt ensin? Spekulointia. Itseni kiduttamista.

Pitäisi osata elää hetkessä ja olla onnellinen siitä, mitä on. Helpommin sanottu kuin tehty. Menneisyys kummittelee. Tulevaisuus ahdistaa. Juuri nyt on kamala olo. Se tuntuu koko kropassa. Aistit on herkät. Ei ole niskaa, mistä tarttua itseäni kiinni.

Olen alkanut saada päänsärkykohtauksia. Ei migreenimäistä. Alkaa polttavana vasemman korvan takaa, lamaannuttaa niin, ettei pysty liikkumaan. Alkaa säteillä ympäri päätä. Takaraivo tuntuu välillä turvonneelta ja on kosketusarka. Hiuksia putoilee tuhottomasti ja keho kerää mustelmia koskemattakin. Saunassa ei pysty käymään, kun nivelet turpoaa. Tää on yhtä helvettiä. Jalkoihin koskee, niin menee ”sähköiskuja” läpi koko kehon. Mun kipukynnys on matalampi kuin koskaan.

Musta tuntuu, että olen menettänyt elämästäni juuri puoli vuotta. Tie on pitkä ja kivinen. Käy sääliksi perhettä. Niillä olisi niin paljon helpompaa, jos en olisi kuvioissa.

Tiedän, että olen itse itseni pahin vihollinen. Olkapäälläni istuu piru. Toimiskohan siihen piruun banaanikärpäsansa? Viiniä ja fairya. Piru, sinä senkin sekakäyttäjä! Mene pois ja vie kipuni mennessäsi. Pitäis varmaan kutsua Supernaturalin pojat kylään.