Laiska, tyhmä ja saamaton
Istun tässä tuolissani ja tuijotan tyhjyyteen. Viime aikoina ollut aika normaalia. Pää on pyörällä, ajatukset solmussa, silmien editse liikkuu kaikki tämän 31 vuoden aikana hankitut muistot. Lähinnä negatiiviset. No jaa, huijasin, ekat muistot on ajalta, kun olin 2-vuotias.
Olen pitkään ollut jo alakuloinen, ahdistunut, masentunut, millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua. Käytin kaiken positiivisen energiani sosiaalisiin tilanteisiin, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli vaan paeta ja itkeä. Töissä tämä positiivisuus korostui. Rakastin niitä asiakkaita, halusin, että heille jää hyvä mieli. Halusin jakaa positiivisuutta. Muistan kuinka muutama aiemmin jörö tapaus alkoi lopulta jopa jutella, hymyillä, kertoa elämästään. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa jonkun edes hymyilemään.
Mutta mitä sitten tapahtui? Kulissit kaatuivat. Katosi hymy, katosi nauru, katosi ilo ja koko elämä. Yritin silti vielä itsekseni korjata tilanteen. Olen siihen ennenkin pystynyt. Mut on opetettu selviämään omillani. Mä en pysty edes kertomaan, miltä musta tuntuu. Muistissa isoveljen tapaus. Hän oli samanlainen. Jakoi ympärilleen iloa ja naurua. Hän oli idolini. Siihen saakka, kunnes päätti, että elämänsä olkoon ohi. Siitä on nyt pari vuotta ja ikävä on suunnaton. Häntä jäi kaipaamaan moni, niin moni, että ei varmaan uskoisikaan. Hänen muistoaan kunnioittaen hain akuutisti apua. Nyt mieleni on turrutettu erilaisilla pillereillä. En enää itke koko ajan, mutta enpä tee paljon mitään muutakaan. Muistista katoaa päiviä, jopa viikkoja. Turrutuksesta huolimatta päässäni liikkuu se kaikki paska, mikä ennenkin.
Terapia alkaa viikon päästä. Olen huono puhumaan ulkopuolisille, vaikka teen sitä tavallaan juuri nytkin. Kirjoittaminen on helpompaa. Kirjoittaminen on se mun henkireikä. Äidinkieleni ei ole koskaan ollut vahva, joten tekstini saattaa vilistä kirjoitusvirheitä ja olla vaikeaselkoista. Josta päästäänkin syyllisyyteen. Pahin päällimmäinen tunne on syyllisyys. En pysty käymään juuri missään, enkä varsinkaan töissä. Pitäisi pystyä. Se syyllisyys, koska masennusta pidetään jonain kansantautina. Senkun nousee vaan ja tekee, mitä pitää tehdä. Laiska, tyhmä ja saamaton. Siltä musta tuntuu. Mutta tämä suo on liian syvä ja minä olen sen pohjalla. Nenä on vielä pinnalla. Onnekseni minulla on iso nenä.