Helppoa kuin heinänteko -millä mailalla sitä heinäntekoa pelataan?

Kuinka kauan jaksaa piilottaa hymyn taakse pelkoa, vihaa, katkeruutta, ahdistusta, surua, masennusta?

– Liian kauan. Aivan liian kauan.

Mulle yritettiin tarjota apua jo, kun asuin Orivedellä. Siitä on oltava 13 vuotta. Lävitseni nähtiin. Minä olin liian lähellä nähdäkseni mitään ongelmaa, vaikka voin pahoin ja olin itsetuhoinen. Join mieluummin yksin baarissa humalat kuin kävin minulle tarjotussa terapiassa.

Sama parkanossa. Tunti psykiatrilla. Se oli hiljaisin ja kiusallisin tunti ikinä. En mennyt toiste. Minulle kuitenkin yritettiin tarjota apua. Taas lävitseni nähtiin.

Sitten muutettiin Kihniölle. Olin kai vain outo muukalainen. Juoruja kyllä liikkui. Mies lähti töihin, niin minulla oli viisi vierasta miestä sängyssä. Piru vie, että olikin mehukas juoru, koska tosiaan kaksi miestä, tai poikiahan ne vielä oli, kävi lähes päivittäin ja kehtasivat vielä kiivetä tikkaita pitkin katolle ja koputtaa salakavalasti keittiön ikkunaan ”saataisko tulla nettiä lainaamaan?” Se niistä sänkypuuhista. 😀

Seuraavassa juorussa minut oli lukittu kellariin. Joo, muutettiin ok-taloon, jossa oli kellari, mutta harmi vaan, että todellisuus oli työttömyys ja tietynlainen erakoituminen. WoWia taidettiin pelata. Ja Poksia Aapelissa. Mä tahkosin sitä yhtä pallopeliä varmaan seitsemän vuotta joka päivä. Sitten mun Java vaan meni pätki. Ei toimi Aapeli, ei. Mutta ei, se ei ole syy ahdistukseeni, masennukseeni tai unettomuuteeni. Niiden jäljet johtaa pidemmälle kuin 13 vuoden taakse. Edellisessä terapiassa tultiin siihen tulokseen, etten taida edes tietää, miltä tuntuu, kun ei ahdista. Olen pystynyt kokemaan onnea monista asioista ja jopa rakastumaan, ilman että olen koskaan itse ollut ehjä. Elämä kanssani ei todellakaan ole ollut helppoa. Ainakaan yhtä helppoa kuin heinänteko. Riippuen tietysti siitä, että millä mailalla sitä heinäntekoa pelataan…

Mä haluan lopettaa tämän postauksen kolmeen kuvaan. Minä lapsena, minä teininä ja minä nyt. Vasta nyt tajusin, ettei mun ole pakko hymyillä, jos sattuu. Mä aion joskus vielä hymyillä niin, että mun sielu on paikattu purukumilla, sydän kypärällä ja pää laastareilla, kunhan sieltä on kaikki paha ulos vuodatettu. Tapahtuu se sitten tässä elämässä tai vasta tämän jälkeen.

Hah, kuka myöntää, että äsken kirjoittamani kappale sai tämän biisin soimaan päässä? Jos ei vielä, niin tässä se on, olkaa hyvät.

https://youtu.be/viSjeK6BtjY