”Kyllä sieltä silliä saa, kun vaan onkii!”
Otsikon lausahdus kuului allekirjoittaneen suusta joskus 80-luvulla, kun vedessä polvia myöten kahlasin ja risun pätkää vedessä heiluttelin. Kumma kyllä, en koskaa sitä silliä sieltä saanut.
Lauantaina se iski, ahvenhimo. Salakavala vaiva. Se himo yltyi niin paljon, että aluksi halutti vain ahven, lopulta halusi jo siirtää koko mato-onkiperinteen muksulle. Mielikuvissani näin jo muksun itse perkaavan saaliinsa ensi kesänä, tämän kesän opeilla. Sain huomata, että tämäkin laji vaatii enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla koskaan tulee olemaan.
Kaksi päivää maanittelin ja anelin, että lähdettäisiin ongelle. Kuten arvata saattaa ”ei nyt” tuli kuultua aika monta kertaa. Vähän jo varauduin siihenkin, että kohta muu porukka istuisi taas siellä autossa ja rattia naputellen odottaisivat minua viimeisenä kyytiin. Mutta bah, ei mitään eloa. Ei lähes kahteen päivään.
Sunnuntaina iltapäivällä huomasin tilaisuuteni koittaneen. Appiukko tuli kylään! Jos hänen aikanaan ääneen jotain suunnittelet, niin sehän tapahtuu nyt eikä jouluna. En ehtinyt, edes matoa sanoa, kun jouduin taas kiireellä pakkaamaan kamoja kasaan, alkaen ihan niistä mato-onkien etsimisistä. Tällä kertaa pakkaaminen sujui jo melkein rutiinilla ja ensimmäisenä tuli napattua mukaan se hyttysmyrkky. Ehdin jopa eväitä askarrella.
Mitä lähemmäksi kalapaikkaa päästiin, sitä synkemmäksi ilma muuttui. Mihin katosi se ihana auringonpaiste? Perillä jytisi oikein kunnolla ukkonen, tanner automme alla tärisi ja sade hakkasi autoa aivan kuin pikapesulassa olisi. Tyypillistä. Puolisen tuntia odotusta suu mutrussa ja silmät pulleina. En myönnä, että jännitti, mutta kyllä siinä tuli hetki kuollutta esitettyä.
Jytinä loppui, sade muuttui hennoksi pikkupiskotteluksi ja aurinkokin alkoi pilkahdella. Äkkiä ulos, talikko käteen ja matoja narraamaan! Lopputuloksena useampikin ahven, muksu suostui irvistelyjen jälkeen koskemaan niin matoon kuin kalaankin, mutta kyllä tämän kalastuksen opetuksen kanssa saa vielä töitä tehdä monta kesää. Perkaamistilanteessa kaikki liukenivat sukkelaan koko paikalta. Mutta oli se sen arvoista. Täydellisesti perattu, maustettu ja voissa paistettu ahven on mieletön makuelämys. Mieskin tunki niitä toisesta suupielestä suuhun ja sylki samalla tahdilla toiselta puolelta ruotoja pihalle. ”Nomnomnom” vaan kuului. Voittajafiilis!
Kissat sitten taas… No mitä voi odottaa kaupungista haetuilta kultalusikkamussukoilta? Annoin pienimmät ahvenet niille kylppärissä. Ovi visusti kiinni, etteivät kanna niitä kaloja piiloon mihinkään. Mutta eihän ne uskaltaneet edes koskea niihin. Kiljuivat nurkassa, kun kalat sätki lattialla. Laitoin mä ne ensin vatiin, että saisivat metsästää niin kuin robottikalojansakin, joilta muuten söivät pyrstöt. Mutta eih, kun ”jumatsuikkeli, nää on elossa!” Sen verran avitin, että nostin ne sieltä vadista lattialle. Sinne jäi ja eilen kiikutin roskiin koskemattomat sintit.
Ei noi ihmisten suuhun sopivatkaan kalat mitään suuria olleet, mutta maistui silti. Maisemat oli hienot ja mun kalastustyylinäyte ei ehkä ollut ihan sitä omasta lapsuudesta opittua, mitä muksulle haluaisi siirtää. Ajat muuttuu! Ja rakastan sanontaa ”älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon”.
