Lyriikkaa arkistoista, pelkoa, vihaa, katkeruutta

Masennus, oma rauha, hiljaisuus ja yö = luovuus

Joskus aikoinaan se vaati lähiräkälän, jossa juotiin kylmää Lapin Kultaa vihreästä pullosta, poltettiin mentholsavukkeita, oli alkuilta, hiljaista ja ehkä taustalla kilkkaavat biljardipallot ja huudot ”vittu, ei lähellekään reikää!” Silloin niitä lyriikoita oli pää täynnä. Harmi vaan, että harvoin tuli kirjoitettua mitään ylös.

Mä en ole aikoihin kirjoittanut mitään. Tai no olen, tällaista mitään sanomatonta blogia. Mutta jos mä pystyn tähän, niin miksi en tekisi edes 12 vuotta sitten aloitettua biisiä loppuun. Aion ainakin yrittää. Tai sitten aloitan ihan uuden. Vai kadotinko otteeni luovuuteen jo yläasteiässä. Mene ja tiedä. Olin 13v, kun kirjoitin ekan biisini, sävelsin sen myös itse. Olikohan 16, kun tuli seuraava. Ehkä vähän alle. Täynnä kliseitähän ne on, mutta kirjoitanpas ne tähän, jos vielä toi muisti niiden osalta toimii.

1.

a) Oksa kynsii ikkunaa, ootan yötä saapuvaa. Viimeinen valo häviää, nyt mä pelkään pimeää.

Yksin tänne taas mä jään, pahaa maailmaa miettimään. Mä tahtoisin jo nukahtaa ja siirtyä toiseen maailmaan.

b) Parempaan maailmaan, liu’un aina uudestaan. Totuutta pakenen, sitä karkuun liukenen.

Sukellan harhaan taas, siitä lohtua mä saan. Täällä olen onnellinen, mitään muuta muista en.

a) Hereille mä havahdun, peiton alle hautaudun. Tuuli ulvoo pimeään, on vaikee hengittää.

Taas mä sorrun muistamaan, koen kaiken uudestaan, sen, mitä tänään tapahtui, kun mun haaveeni kaikki tuhoutui.

b) Mutta parempaan maailmaan, liu’un aina uudestaan..

—–

2.

Pelko on sana, jota pelkään. Muisto, joka puukottaa mua selkään.

Katse kertoo katkerasti kaiken, tuska on niin kuin takiainen

Viha lyönti lyönniltä kasvaa, loukkaus se on huvia halpaa.

Katua ei enää osaa kukaan, anteeks on ivaa parhaimmillaan

 

b) kuinka voisin edes luottaa,  siis enää itseenikään.

Kun kaikki, mihin joskus uskoin, onkin pelkkää kiiltokuvaa

 

Ylpeys on kilpi, ei se suojaa. Myrkky, joka nieltynä tappaa

Valheet ne valkoisina kerrotaan, mut totuus hiljaa hiipii tajuntaan

Kosto, sitä kaikki aina kaipaa, lohtu,  johon nähdään paljon vaivaa.

Hymy se on täynnä halveksuntaa ja nauru niin helvetin katkeraa.

 

Että tämmöisiä mietti Piude noin 13v.