Ovi hukassa – onko kukaan nähnyt, mihin suuntaan se juoksi?

Sulla on ne onnenavaimet. Sä et vaan osaa käyttää niitä.

Niin mulla onkin. Mulla on kaikki hyvin. Pitäisi olla. Miksi ne eivät ole? Mä vaan pyörittelen niitä avaimia sormissani, vaihtelen taskusta toiseen ja etsin sitä ovea, johon ne sopisivat. Monta muuta avainta olen jo käyttänyt, avannut niillä ovia, joiden takana on tyhjyys, epäonni ja toivottomuus. Pelkoa, pahuutta, haisevia pieruja. Rehti kakka siellä haisee. 

On mulla ollut myös hyviä avaimia. Aukaissut ovia, joiden takaa löytyy hymyä, naurua, ystäviä. Lapsi ja sen isä. Mun mies, joka on hyvä aviomies ja isä. Uusi ihana koti, parkettilattiat, puutarhasammakot hyllyssä ja tuoksukynttilät. Työpaikka, ne ihanat asiakkaat ja maitokaappi, jossa voi laulaa kovaa ja korkealta, hieno akustiikka kertakaikkiaan!

Mutta se yksi avain, se ovi, johon se sopii. Se joka pitäisi tämän paketin kasassa. Se joka korjaisi mut, toisi takaisin ilon ja naurun. Elämänhalun. Antaisi mun olla hyvä äiti ja vaimo. Saisi mut nauttimaan asioista. Saisi mut pystymään asioihin. Käymään ulkona katsomatta pelkästään omia varpaitani. Katsoa ihmisiä silmiin, hymyillä, moikata, jutella. Ilman paniikkikohtauksia ja kyyneliä silmäkulmassa. Olla työkykyinen.

Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mihin oveen se avain sopii!