pieniä polkuja
Tämä aihe on kamala, se on kipeä, se on sairas. Mä en edes tiedä uskallanko mä edes puhua tästä. Mikä sai jo 8-9-vuotiaan tytön mieleen itsetuhoisia ajatuksia. Onnekseni keinot olivat huonoja. Siitä lähtien niitä on ollut ja mä haluaisin niistä eroon. Teini-iästä jäi muistoksi ikuiset arvet. Ja häpeä niistä arvista. Häpeä siitä, miten alas on vajonnut.
Ne arvet ei lähde kulumallakaan, enkä mä voi niitä koko ikääni peitellä. Tuossa mun lähellä on paperi, josta näen lukea vain sanat ”Olet selviytynyt”. No joo, sopii kuvaan, mutta ei se poista häpeää. Silti mä kysyn usein itseltäni, että miksi Jani, miksen minä?
Mun ei ikinä pitänyt nähdä kahtakymmentä. Mä tuhosin järjestelmällisesti kaiken, mitä mulla oli. Mä valmistauduin.
Mistä toi mies tupsahti eteen juuri silloin? Mitä se teki mulle? Se ei edes itse tiedä, millaisesta suosta se mut nosti. Pienestä jäi kiinni. Kuinka monta kertaa olenkaan siellä päätepysäkilläni sateessa seissyt, apua huutamatta ja aina sinne on ilmestynyt joku.
Kaikella on tarkoituksensa? Mikähän se tämän tarkoitus mahtaa olla?
