Nukahdin, heräsin. Menihän siinä melkein tunti tiedottomassa tilassa.

Nyt ei enää väsytä. Mutta en jaksa noustakaan. Ristiriitaista. Mutta huomasin mä tänään myös sen, että mulla on ihan tututkin tunteet hukassa. Kolme tuntia mietin, että mikä ihme mua vaivaa, kunnes tajusin, että no armoton kusihätähän se. Siwarakko toimii siis myös saikulla. Sen tajuaa aina vasta viimeisen vartin aikana, ennen sulkemista. Kumma juttu.

Kuvittelen taas Janin heittämässä tuohon jonkun legendaarisen vitsin. Naurattaa pelkkä ajatus. Jani oli kyllä meidän perheen viihdyttäjä. Kukaan meistä ei tule koskaan pääsemään samaan. Facebookistakin puuttuu se jokin. On puuttunut jo yli 2 vuotta. Yli 2 pitkää vuotta kaipausta, tuskaa, äärettömät määrät äänettömiä kysymyksiä. Miksi? Mikä oli se viimeinen juttu, mikä veti maton jalkojen alta? Miksi kaverin kanssa yhdessä? Miksi et näyttänyt sitä? Miksi et huutanut apua? Miksi juuri 2 päivää ennen meidän hääjuhlaa. Miksi en tajunnut olla pyytämättä laulamaan häävalssiamme? Olenko osasyyllinen? Miten voi taksikuski, joka teidät sinne vei? Miten voi junan kuljettaja tai matkustajat? Miten voi ihminen, joka kirjoitti ensimmöisen uutisen. ”Kaksi möykkyä havaittu radalla”, ”kaksi keski-ikäistä miestä ”. Nää pyörii mun päässä. Keski-ikäinen? Jani oli saatana soikoon 34-vuotias.

Mä olin silloin vielä sen viikonlopun kesälomalla ja palasin normaalisti töihin. Mä jätin koko jutun käsittelemättä. Hääjuhlasta tuli katastrofi ja olen itsekäs, kun edes mietin itseäni tässä kohtaa. Mulle on sanottu, että miksi mä edes suren, kun eihän Jani ollut mulle biologisesti mitään sukua. Mä olin todella pieni, kun äitipuoli ja Jani muutti meille. Jani on mun ensimmäisissä muistikuvissa. Jani oli mulle ihan yhtä paljon sisarus kuin kaikki muutkin. Me oltiin samaa perhettä. Ja mitä sitten, vaikka ei oltaisi oltukaan. Kuka päättää kuka saa surra ja ketä?

Mä olen edelleen vihainen. Kun mä käyn kotona ja näen miten vanhemmat puhuvat Janista. Mä tunnen sen surun. Mä kuulen sen kaipauksen. Mä samaistun niihin tunteisiin. Vaikka ei puhuttais, niin se on läsnä. Äiti kertoi, kuinka oli herännyt sinä aamuna juuri siihen aikaan ja tuntenut ”kuinka napanuora katkeaa”. Noussut pyörätuoliinsa, mennyt laittamaan radion päälle ja odottanut sitä uutista.

On tapahtunut paljon outoja asioita, joita minä en pysty selittämään. Ennen uskoin täysin siihen, että ihmisen kuoltua, ei jää enää mitään. Vain hauta, kivi, multa ja kynttilät. Paikka, jossa ihmiset käyvät muistelemassa. Enää en ole varma, mitä mä uskon. Ei sitä voi selittää. Mä olen tuntenut niin monen kuolleen läheisen läsnäolon, että välillä tunnen tulleeni hulluksi. Hautaan heitettiin mukaan rumpukapulat. Muusikkohan ei ilman niitä täältä lähde. Meidän poika, Janin kummipoika, heitti ruusun. Värikkään, niin kuin Janikin oli.

Tästä kirjoittaminen on vaikeaa, puhuminen vielä vaikeampaa. Kaikista kysymyksistäni huolimatta, mä ymmärrän. Se oli sun päätepysäkki, josta et pyytänyt ketään hakemaan sua pois.

Ymmärrän.