Näitä tulee nyt niin kuin sieniä sateella, mutta se rauhoittaa mua ja toisaalta taas ei. Mutta mä saan kasattua ajatuksiani ennen terapiaa ja yritän muistaa näitä tämän kautta tai sitte otan jopa mukaan ja näytän pääpiirteittäin jotain.

Nyt mennään syvälle. Tämä aihe on mulle todella arka. Itsetunto, omakuva, millaisena muut näkevät minut ja mitä minä sieltä peilistä nään. Mörökölli. Tällä hetkellä nähdään vaan se haahuileva päätään raapiva mörökölli. Mutta mä vihaan peilikuvaani. En tule olemaan koskaan sen kanssa sinut, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Mä voin ottaa kuvia ja julkaista nettiin. Niihin saa sen tietyn ilmeen, kuvakulman, varjot jne. Mutta se en ole minä. Eikä niilläkään kuvilla kuuhun pääse. Kaikki kuitenkin irl tietää, miltä näytän.

Minä olen se, joka kävelee tuolla kylällä tai polkee saabillansa. Huppu päässä ja pääkallohuivi kaulassa niin, että mua mahdollisimman vähän näkyy, kun tuolla polkiessani kuolaan ja korisen. Vaihdan puolta, jos joku tulee vastaan tai vaihtoehtoisesti käännyn takaisin ja kierrän jostain kuusikosta.

Kotiäitiaikoina mä linnottauduin. Mä en pystynyt kohtaaman ihmisiä. Mä pelkäsin, että he supattelevat ja nauravat keskenään vain mun rumuudelle, nuoruudelle ja tietämättömyydelle. Joo, taas se oma napa. Kaikkihan liittyy minuun ja napanöyhtääni. 

Mutta se on iskostunut mun päähäni jo kouluajoilta. Mua kutsuttiin sukunimellä (tyttönimellä), mulle ilkuttiin, tehtiin henkistä väkivaltaa, työnnettiin ojaan tai lumipenkkoihin. Vielä toisen asteen koulutuskeskuksessa mun ulkonäöstä jaksettiin ilkkua. Ja ujoudesta. Voi nyt saatanan ujous. ”Hiiri”. Että mä vihasin sitä. Ehkä mä olin se hiiri, joka joka kerta houkuteltiin sinne ansaan ja loukku katkaisi niskat. Siltä musta tuntuu. Pakkoko on olla tällainen juustohullu! Mun elämällä ei ole enää niskaa. Mun ryhti on olematon ja se on syönyt pituudestani ainakin 10 cm. Pää on usein kenossa ja silmät liikkuu hitaammin kuin etana.

Anteeksi, pissatauko. Hups! Kusitauko! Enkä käy jääkaapilla, EN!

En kestä! Mulla on ebaysta tilatut pitkikset jalois. Mikä se hieno nimitys olikaan? Joku Legginssiousshit tms. Voiko kamalampia housuja olla? Näissä on naisten kuvia ylösalaisin. Ja jotain lehtileikkeitä niiden kuvien alla. 

Palataas aiheeseen. Kaikki ei vaan voi olla kauniita. Mulla on isä, hyvännäköinen, ainakin joskus oli, mulla on äiti, joka oli myös joskus hyvännäköinen. Siksi tässä mietinkin, että miksi minä sain kummaltakin vain ne huonot puolet? Onko se reilua? No on se, veljelle kävi melkein samalla tavalla. Näytetään vähän toisiltamme. Sori Miku! 😀

Mutta ulkonäköön vaikuttaa niin moni muukin asia. Ryhti, sitä mulla ei enää ole. Vyötärö, sekin katosi jo 2000-luvun alussa. Mikulla on, se sai mun vyötärön. 

Joku joskus sanoi, että sormista näkee, jos ihminen on ollut joskus hoikka. Uskoisko tuota, Mulla on pulleat sormet, mutta olen joskus ihan oikeasti ollut hoikka. Tämän pituisena painoin jossain välissä 32 kg. Mutta mitäs kiloista, kun ei kilotkaan meistä. Terve olin fyysisesti, henkisesti en sitten niinkään. Eikä mulle niinkään noi kilot kartu. Syön väärin ja kaikki kertyy keskivartaloon, leukaan ja poskiin. Enkä mä onnistu saamaan niitä lihaksia, jotka sitä painoa nostaisivat. Mut jos nyt ensin noi ylimääräiset pois. Niin ja voisin mä näillä alleilla hakea siihen Huippuallit-ohjelmaankin. Tirsk! 

Mua inhottaa katsoa peiliin. Mä en uskalla katsoa ihmisiä silmiin. Mä pelkään, että ne näkee sen saman suon alle peittyneen hampaattoman ja vesikauhuisen murmelin, joka silloin tällöin haukkaa happea pinnalta. 

Rumuudelle ei ole mittaria, enkä halua vängätä tästä kenenkään kanssa. Ne huutelut sattuu. Eikö ne tiedä, että minullakin on peili? Se peili, jossa näen murmelihirviön myös kyyneltenkin läpi.