Mietin tuossa, ettei mulla ole tänään asiaa. Sitten mietin toisen kerran ja tajusin, että minähän väännän asiaa vaikka tikusta!

Mä haluaisin muistella kuolleita. Veljeä, pappaa, mummoa, kavereita. Mutta mulla on koko loppu elämä aikaa muistella heitä. Ajatuksissa ovat joka päivä ja kynttilöitä sytyttelen heille, kun tekee mieli. Mutta eniten mun ajatuksissa on elävät ihmiset. Oma perhe, sisarukset, vanhemmat, pikkuserkut, muut sukulaiset biologisuutta katsomatta ja ystävät. Mitä mulla olisi ilman heitä? Ei mitään. Yksinäisyys ja kyyneleet. Mutta sitä mä pelkään. Yksinjäämistä.

Sisarustapaaminen jäi viime vuonna pitämättä. Mä haluaisin, mutta mä en jaksa järjestää. Mä tiedän, että osa ei tule paikalle ja osa tulee väkisin. Ei se ole sen tarkoitus. Sen tarkoitus on yhdistää, viettää kiva päivä yhdessä ja olla onnellisia siitä, että meitä on vielä jäljellä. Tää asia saa mut vollottamaan joka kerta. Te ette ymmärrä, kuinka tärkeitä mulle olette. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo.

Mä olen nähnyt unihalvauksia sisaruksista. Niissä puhkuu pahuus, huutaa kuolema ja onnettomuus. Mä nään usein saman unen, jossa poikamme kuolee ja hänelle pidetään hautajaiset. Pahinta on se todentuntuisuus. Mä nukun todella vähän ja nekin pätkissä. Toi uni saattaa toistua saman yön aikana useammin kuin kerran. Mä herään usein omaan itkuuni, paniikkiini, siihen, että en saa henkeä. Mä pelkään sitä, että siitä tuleekin totta.

Olen alkanut pelätä autossa istumista. Se pelko on aivan järjetön. Mitäs mun hengestä, se on arvoton, mutta kyydissä on muitakin. Mä en luota kenenkään ajotaitoihin.

Mutta noi on vain osa mun ahistusta. Pieni osa. Kertomatta on ehkä 85 % vielä. Osaa en tule koskaan kertomaan.

Halatkaa! Muistetaan heitä, jotka täällä vielä on.