Mä mietin kauan, haluanko mä kirjoittaa tästä. Nyt kirjoitan. Aika on voinut muuttaa muistikuvia. Sattuneesta syystä alkuperäinen synnytyskertomuskaan ei ihan mennyt nuotilleen. Shokki ja traumat pyyhkivät paljon pois. Takaumia on tullut ripotellen.

Oskarin elämän alku ei ehkä ollut se mikään taiteilijan mestaripiirros. Se oli verta, paniikkia ja huutoa.

Laskettu aika oli ihan maaliskuun lopulla. 28.3. jos nyt en hirveästi valehtele. Ekat paniikit iski tammikuun alussa. Lääkäri kopeloi ja katsoi veikeästi. ”Sitä taidetaan lähteä synnyttämään ihan kohta!” Ei, ei, ei! Taysiin silti mentiin ja pariksi päiväksi osastolle. Piikkiä kankkuun. Kortisonia vissiin, millä keuhkoja kehitetään. Ja käyrien seurailua. 

Meitä oli siinä huoneessa kolme. Jokaisella karmea närästys. Sellainen joulunjälkeinen possukuoro. Mitähän niille muille tapahtui? Ikuinen arvoitus. Mun mahassa ainakin rauhoituttiin ja päästiin vielä kotiin. Edelleen oltava vuodelevossa, ei saisi edes istua. Se oli hirveää.

Otin ekan kerran itsestäni teinipeilikuvan, jossa nauratti näkyvä ”nahkavyö”, kun ei tuo paita ylettänyt napaa alemmas. Kukapa olisi arvannut, että se jää viimeiseksi raskauskuvakseni. Aaa ja se plussapallo. Se hassu tunne, kun ”plop”. Napa se sieltä ponnahti ulospäin. 

Hypätäänpäs maaliskuun alkuun. Suunnittelin kutsuvani synttäreilleni kavereita. Lupasin kakkuakin. Arvatkaa koska se olisi ollut? No olette niin hiljaisia, että vastaan itse. Lauantaina 7. maaliskuuta. Minun syntymäpäiväni. Tarjolla kakkua ja pullaa… Tai sitten ei. Perjantaina 6.3. aloin epäillä, että tihuttaa lapsivettä. Apuva! Mitä teen minä? Laitoin mayday-viestiä demi.fi-palstalle. Sitten vasta soitin neuvolaan ja Taysiin lähdettävä pikimmiten. No miehelle varovainen viesti, ettei ne hommat siihen työpäivään lopu.

Matkalla Taysin, johon meiltä joku 120km matkaa, alkoi supistukset. Ne paheni, ne tiheni, ja kohta en tiennyt, miten päin sen ahterini siinä penkissä pitäisin. Perille päästiin ja jossain kovassa tuolissa muistan istuneeni, laskeneeni sekunteja siihen, kun supistus loppuu. Supistusten väli noin 3 minuuttia ja supistukset kesti minuutin. Meni aivan helkutin kauan, että mun vaikerointi huomattiin. Lässyttämällä tyyliin tultiin kysymään, että ”onko sulla pipi?”. Pääsin käyrille ja sisätutkimuksiin ja tiedon ”kyllä se sieltä tulee mutta ei ihan vielä”. Koska oltiin niin kaukaa, saatiin jäädä johonkin soppeen nukkumaan. Mä sain supistuksia helpottavan piikin kankkuun. Olin kuulemma selittänyt Miikalle jotain ihan ufoja juttuja koko yön. Varmaan yksisarvisista ja mäkihypystä. Ehkä esittänyt tuplabonusoravaakin. Tunsin supistukset edelleen, mutta olin kuin jossain aineissa. 

Aamulla se aine oli poissa. Ne supistukset… niistä ei vaan voi nätisti puhua. Perkele! Sain toisen piikin. Tällä kertaa se ei vienyt mua viinitaivaaseen vaan suoraan krapulahelvettiin. Minä oksentelin ja Miikka lähti äidilleen syömään. T. katkera ja nälkäinen oksentelija.

Pääsin käyrille. Valtavia supistuksia. ”Wooow” sanoi joku valkotakkinen ja osoitti käyrää. Taisin vastata jotain kirjoituskelvotonta. Piti siitä nousta ylös niin osa lapsivesistä meni. Taas se hoitaja oli ihan täpinöissään ”siiiis niin siistiä, sä pääset saliin!” Joo joo, mutta missä on Miikka?! Soitin sille, kehui olevansa tulossa. Ei siinä muuta, mut mun puhelun takia se missasi sen oikean rampin ja joutui kiertämään jostain kaukaa. Hups. 

Salissa oli kätilö ja kätilöharjoittelija. Löysi se Miikkakin sinne viimein. Ne helkutinmoiset supistukset eivät olleet tehneet juuri mitään. Tai no oli, yläpäälle, mutta ei alapäälle. Mun teki mieli huutaa. Mutta aaah, ilokaasua! Supistuksettomina hetkinä selitin kätilölle hyvistä viineistä ja että ne nousee päähän vähän kuin tämä ilokaasukin. En kestä!

Sit kuului ne taikasanat. Sen verran auki, että tilataan kalvojen puhkaisija ja sit se selkäpiikkityyppi. Termit hukassa. No, kalvojenpuhkaisijan ei tarvinnut avata kuin salin ovi, niin johan poksahti. Sai kääntyä kannoillaan ja taisi mennä jonkun toisen ovelle tekemään taikojaan. Jos toi ammatti on noin helppoa, niin minäkin haluan. Avaisin vaan ovia ja ihmisten kalvot räjähtelisivät. Siistiä!

Tai no ei nyt niin siistiä. Se kätilöharjoittelijan ilme oli kuulemma ollut aikamoinen, kun suki hiuksistaan niitä kalvoeritteitä. 

Se selkään tökätty puudutus ei koskaan ehtinyt vaikuttaa. Komplikaatioita, napanuora kaulan ympärillä, ahdas lantio… Hälyytyssireenit soi, kaikki huutaa, mulla on paniikkikohtaus, mun käsketään hengittämään ja käännetään kontalleen. Mun vatsaa hakataan, vauvaa yritetään elvyttää. 

Synnytyssalista leikkaussaliin. ”Unilääke tulee suoraan suoneen”. Ja sit pimeni vintti. 

2 tunnin päästä heräämössä availin silmiäni. Ei hajuakaan, mitä on tapahtunut. Hoitaja tulee onnittelemaan. Jotenkin muistin vaan omat synttärini. Sitten se nainen sanoikin, että lapsi ja isä voivat hyvin ja tulevat kohta katsomaan. ”Mutta sitä ennen vaihdetaas sulle vaippa!” ja läpsytti sellaista jättivaippaa käsissään. Että sellaiset synttärit. 24v. Ei ikinä unohdu.

Sitten sain pojan rinnalleni. Se hengitti, se oli elossa ja sillä oli nenä ihan vinossa. Olikohan 5 minuuttia, kun sain poikaa rinnallani pitää. Sen jälkeen meidät kärrättiin täysin eri suuntiin, kauaksi toisistamme. Oltiin siellä monta päivää. Monta pitkää ja raastavaa päivää.

Hengissä