En ole aikoihin kirjoittanut masennuksesta. Siitä, missä nyt mennään.

Mennään mennään, askel kerrallaan. Välillä takapakkia ja taas uusi yritys. Vielä jaksaa yrittää, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Terapiasta on ollut paljon apua, vaikka ajatukset onkin solmussa. Paljon pulputettavaa. Arimpia aiheita välttelen. Olen hyvä vaihtamaan puheenaihetta jopa kesken lauseen. Välillä aloitan lauseen eri aiheesta kuin mihin lopetan. Se terapeutin sauhuava kynä on hauska. Ja se nukkekoti huoneen nurkassa. Joku kerta vielä otan pari Oskarin pikkuautoa mukaan ja leikin sillä vekottimella. Eihän se ihan parkkitalo ole, mutta luova ihminen keksii mitä vaan.

Mä olen todella väsynyt. Henkisesti ja fyysisesti. Mikään ei onnistu. Joku ihmislaturi olisi kiva. Nää vatsavaivat syö naista. Ei ole itkuilta säästytty. Jos ei olisi perhettä, en tiedä, missä olisin. Apteekissa odottaa rahapäivää kasa lääkkeitä. Toivottavasti niistä tulee olemaan apua.

Syyllisyys on edelleen kamala. Tuntuu ettei mua ymmärretä. En ymmärrä itsekään. Miten voimattomaksi masennus voikaan ihmisen vetää. Vaikka olen ollut masentunut aina, tää viimeiset puoli vuotta on ollut jotain kamalaa. Pitkitin avun hakemista liian kauan? Toisaalta taas tuntuu, että olisi pitänyt jaksaa edelleen. Yksin. Mutta en kadu. On ollut helpottavaa, kun vihdoin uskalsi myöntää tosiasiat. Ilman veljen kohtaloa olisin tuskin koskaan apua hakenut. Olisiko veli hakenut apua, jos minä olisin väsynyt ensin? Spekulointia. Itseni kiduttamista.

Pitäisi osata elää hetkessä ja olla onnellinen siitä, mitä on. Helpommin sanottu kuin tehty. Menneisyys kummittelee. Tulevaisuus ahdistaa. Juuri nyt on kamala olo. Se tuntuu koko kropassa. Aistit on herkät. Ei ole niskaa, mistä tarttua itseäni kiinni.

Olen alkanut saada päänsärkykohtauksia. Ei migreenimäistä. Alkaa polttavana vasemman korvan takaa, lamaannuttaa niin, ettei pysty liikkumaan. Alkaa säteillä ympäri päätä. Takaraivo tuntuu välillä turvonneelta ja on kosketusarka. Hiuksia putoilee tuhottomasti ja keho kerää mustelmia koskemattakin. Saunassa ei pysty käymään, kun nivelet turpoaa. Tää on yhtä helvettiä. Jalkoihin koskee, niin menee ”sähköiskuja” läpi koko kehon. Mun kipukynnys on matalampi kuin koskaan.

Musta tuntuu, että olen menettänyt elämästäni juuri puoli vuotta. Tie on pitkä ja kivinen. Käy sääliksi perhettä. Niillä olisi niin paljon helpompaa, jos en olisi kuvioissa.

Tiedän, että olen itse itseni pahin vihollinen. Olkapäälläni istuu piru. Toimiskohan siihen piruun banaanikärpäsansa? Viiniä ja fairya. Piru, sinä senkin sekakäyttäjä! Mene pois ja vie kipuni mennessäsi. Pitäis varmaan kutsua Supernaturalin pojat kylään.

Jos antaisin taas ajatusteni viedä. Sanella tekstini puolestani. Mitä sitä hyväksi havaittua keinoa muuttamaan.

Menin juomaan kahvia. Yliaktiivinen olo. Yritän pysyä vakavana, koska mielessä on tällä viikolla pyörinyt vakavia asioita. Tapahtunut asioita. Tapahtumassa asioita. Mutta koska kahvi, niin oloni on lähinnä…

Mitä jos vaan käytäisiin niistä vakavista asioista läpi avainsanat ja siirryttäis nopeasti mukavampaan jutusteluun? Sopii ainakin mulle, kuka näitä vatvoa jaksaa. Tästä lähtee! Ruoka, ripuli, juoma, ripuli, stressi, ripuli, terapia, ripuli, lääkäri, ripuli, tähystys perkele, paniikkikohtaus, oksennus, ripuli, kutsu toiseen tähystykseen, en mene, EN, palleatyrä, ruokatorven refluksisairaus, ärtynyt suoli, lisätutkimuksia, ripulia, stressiä, ripulia… ja se siitä. Pidetään homma lyhyenä.

Tänään oli hyvä sää. Lämmin polkea. Tai sitten se johtui siitä, että otin vielä kotona teinipeilikuvaa, kun 10 minuutin päästä olisi pitänyt olla jo määränpäässä. Ehdin, minuutilleen! Jalkalihakset tykkäs! Tunti istumista ja hengitys melkein ehti tasaantua, kunnes piti lähteä kotia kohti. Matkalla uusien työvaatteiden sovitusta. Nauratti housujen jättimäinen pyllyvara. Pitää varmaan pumpata pakaralihakset isommiksi kesän aikana. Jos vaan jaksaisi. Tää väsymys syö naista. Eikö vatsasta voisi siirtää pehmusteet pyllyn puolelle? Voisi jättää jatkossa tyynyt pois penkeiltä. 

Ei hitto tätä kahvioloa. Missä tässä tietokonetuolimallissa on turvavyöt?

Me puhuttiin miehen kanssa toissa päivänä pitkällä automatkalla henkeviä urheilusta. Kyllä, urheilusta. Mä olen hyvä puhumaan siitä. Kyllä menee vastapuolella aina luu kurkkuun! Me puhuttiin jääkiekosta. Suomen mestaruudesta. Ajankohtainen aihe. Yritänpäs muistella keskustelun suhteellisen sanatarkasti. M = Minä ja M = Mies. Eh, ei se nyt noin toimi. Mä = Minä ja Sä = Mies. Heti paljon parempi. Voitte samaistua.

Mä: ”Mä en ymmärrä, miksi mä kannustaisin jotain sm-liigajoukkuetta, kun en ole mistään sellaisesta pitäjästä, jossa olisi oma joukkue. Ei ole ketään ns. omia. Mm-lätkässä kannustan tietty suomalaisia.”

Sä: ”Mut kannustaahan moni nhl-joukkuettakin Suomesta käsin.”

Mä: ”No pelaahan siellä suomalaisiakin!”

Sä: ”Niin pelaa suomessakin.”

Mä: ”Niin mut ne on kaikki suomalaisia.”

Sä: ”Ei muuten ole. Olisko puoletkaan.”

Mä: ”Ai. No eikö sitten pitäisi kannustaa sitä, missä on eniten suomalaisia?”

Tässä vaiheessa Sä hierot naamaasi käteen.

Kohta mä menen tuonne olkkariin kesken pelin seuraamaan ja kuka tahansa seuraavan maalin tekeekään, niin minä aion tuulettaa, että ”HYVÄ SUOMI!”