Rakas päiväkirja, tarvitsen lisää post it -lappuja

Aamukahvi ja kello on 18.38. Taistelin itseni ylös, hain kahvini ja palasin pesääni.

Ahdistaa, väsyttää, paniikkia pukkaa, vaikka en tiedä miksi. Ehkä siksi, että en tiedä, mitä tässä on tapahtumassa. Oma elämänhalintani on kadonnut kokonaan käsistäni. Kenen käsissä se on? Tunnusta sinä senkin soppakauhan käyttäjä! Tässä sopassa on koko mun elämä. Menneisyys, nykyisyys ja hyvin epävarma tulevaisuus.

Sen sijaan, että olisin lääkkeistä turta, olenkin panikoiva ihmisiä pelkäävä pöllö. Mulla on täällä huoneessa tekemistä. Japanilaisia ristikoita ja käsitöitä. Ne olivat joskus mun intohimojani. Nyt vaan tuijotan niitä osaamatta tarttua kynään, puikkoon tai koukkuun. Tää ajatus saa mut itkemään. Tätäkö tää nyt on, makaan päivät pitkät ja silloin tällöin otan lääkkeeni. Joskus saatan jopa torkahtaa.

Miehellä on tänään synttärit. Tapana on ollut viedä aamulla kahvit sänkyyn. Eilen kysyin, saanko tehdä sen, kun tulee ruokatauolle. No yöllä valvoessani hiippailin keittiössä, tein leivät, laitoin tarjottimelle piparia ja karkkeja. Latasin keittimen. ”Tässä on alle tunti siihen, että voin ne viedä. Ainiin samperi, unohdin tarjottimelta kahvikupin!” Ja sit pimeni. Tuli aika, että Miikka oli hereillä, kävi mököhuoneeni ovella. Yritin selittää, että siellä on keitin ladattuna ja leivät jääkaapissa. Taas pätkäs. Mä en tiedä, oliko se todellista vai ei.

Mikä mun elämässä enää on todellista? Mä tarvitsen selkeästi lisää post it -lappuja.