”Se on siinä”

Aivan tavallinen aamu. Mitä nyt kello on jo kaks.

Vain minä, kahvi ja tietokone. Paitsi, että unohdin sen kahvin ja Oskari laulaa jotain örinälaulua olkkarissa. Nyt haen sen kahvin. Siinä kestää hetki. Se tulee kapselista. Vai oliko se cupsolosta. Olkoon vaikka rupsulasta, mutta minä tarvitsen kahvini nyt. 

Ei se paska toimi. Tai no toimisi, jos osaisin irroittaa siitä sen täynnä olevan tyhjien kapseleiden osaston. Olen tehnyt sen ennenkin, mutta nyt en osannut. Ehkä siksi, että A) päivälääkkeet on ottamatta, eikä hermot kestä. B)Keittiössä on hyvin hyvin pimeää. Kopeloinko edes oikeaa laitetta? C) ihan liian vaativa homma laittaa silmälasit päähän, että näkisi edes jotain. mutta nekin on hukassa. Miten löytää silmälasit, kun ei näe mitään? Kyllä minä nyt niin mieleni pahoitin. Odotan tunnin ja olen jo ovella vastassa, kun mies tulee töistä. ”KAAAAAAHVIAAAA!” No okei, en mä sitä enää silloin muista. 

Jos päivittäisin Facebookini noin, kun äsken kirjoitin, olisin voinut saada siihen yhden nasevan vastauksen. Mutta en saa enää. Jania ei enää ole. Jani oli meidän perheessä se, jolla oli aina hauskaa. Kertoi vitsin ja nauroi sille itse, vaikka muut eivät olisi ymmärtäneet. Ja nauroi aina. Aina. Mutta se olikin kulissia. En voi tietää, millainen hän oli sosiaalisten tilanteiden ulkopuolella. Itkikö hänkin niin kuin minäkin. Olen varma, että hänkin käytti kaiken positiivisen energiansa sosiaalisiin tilanteisiin, ihmisiin ja töihin. Hän oli pidetty, jopa rakastettu ihminen. Jämsään jäi suuri aukko. Monen sydämeen jäi aukko. Minun sydämestäni se taisi viedä kolmasosan. Ja minä aavistin, ettei hänellä ole kaikki hyvin. Tiesin, että se surun päivä vielä koittaa. Jännää on että mistä minä pystyin sen tietämään. Mikä sen vaiston sai aikaan. Ehkä se samankaltaisuus, herkkyys jne. 

Ajattelen Jania paljon. Tai no Uffena hänet varmasti paremmin tunnettiin. Tunnen vihaa, tunnen surua, tunnen että ymmärrän. Minä ymmärrän! Se pelottaa joskus itseänikin. 

Me oltiin miehen kanssa lähdössä hääjuhlapaikalle. Puhelin soi. Se oli se puhelu. Se. Pikkuveli soitti ja kertoi, että Jani on kuollut. Janin piti laulaa meidän häävalssi. Matin ja Tepon Minä rakastan sua. Mä kuulen sen Janin laulun päässäni, vaikka en hänen koskaan kuullut laulavan oikeasti juuri sitä laulua. 

”Se on siinä”