Tarjoilija, keitossani on lusikka

Montako keittopäivää mahtuu viikkoon?

Jos mun muistilla joka päivä on perjantai, niin se tekee kysymyksestä haastavan. Meillä on siis joka perjantai keittopäivä? Enkä nyt puhu sellaisesta keitosta, joka nousee päähän, vaan lähinnä sellaisesta, joka laskeutuu sen pään kautta alas. Selkeää!

Tänään mieskin onnitteli onnistuneesta suorituksesta, kun rintaani röyhistellen näytin keitossani olevaa lusikkaa. Viimeksihän lohisopan syömisestä ei tullut mitään, koska silmälasiton valintani kohdistui haarukkaan. Tajusin sen sentään olevan haarukka. Siinä vaiheessa, kun olin taistellut jo kauan ja saanut puolet keitosta rinnuksilleni. Mutta ei puhuta siitä enää. Possu mikä possu. Oomme kaikki. Oomme kaikki. Vai miten se meni?

Mä tsemppasin ton lusikan kanssa ja sain syötyä yllättävän nopeasti. Paitsi, että valkoinen paita… Mä tarvitsisin sellaisen römpsän tohon leuan alle näinä keittopäivinä. Eikä nyt haukota siellä henkeä. Tähän römpsään ei liity mitään pervoa. Miten saatoitte edes kuvitella, hyi teitä. Kun muksu oli pieni, sillä oli sellainen vihreä iso muovinen ruokalappu, jossa kouruun mahtui vaikka koko ruoka-annos. Se oli römpsä. Paljon helpompi sanoa kuin tuo ”sellainen vihreä iso muovinen ruokalappu, jossa kouruun mahtui vaikka koko ruoka-annos”. Eikö? Nokkelaa, vaikka itse sanonkin. Ja näin ärrävikaisena se ei edes ķuulosta ääneen sanottuna yhtään tuolta, miten se on kirjoitettu. Ja ei hätää, muksun eka sana oli ”kissa”.

Älkää kysykö, miksi hernekeitossani on lihapullia. Himot ne on masentuneellakin.