Voisiko joku nyt vaan sulkea ne hanat?

Taustalla soi Raskasta joulua. Tykkään.

Toisin kuin nimestä voisi päätellä, tässähän lauletaan kauniita lauluja puhtaasti ja tunteella. Ensimmäisenä vielä yksi ehdoton lempibiisini Enkelikello. Antti Railion esittämänä. Tuon Railion, joka kerran kysyi minulta ajo-ohjeita. No minähän normaaliin ujoon tapaani vain hihittelin. Olihan hän sentään Railio! Mutta kyllä he perille taisivat löytää, sillä olen kova selittämään käsilläni. En minä viittoa osaa, mutta huitoa niin maan perkeleesti. Se taitaa olla minun vahvuuteni. 

Ja koska jutuissani harvoin on mitään punaista lankaa, niin palataanpas maanantaihin. Ensimmäiseen terapiaistuntoon. Tunti itkua ja avautumista. Enimmäkseen kuitenkin tuijottelin terapeutin olan yli seiniä ja olin hiljaa. Keräilin itseäni, yritin vastata järkevästi kysymyksiin. Puolessa välissä pyysin anteeksi, oli pakko vaihtaa nenäliinaa, kun nykyinen oli jo täynnä räkää. 

Mun tekisi niin mieli avautua siitä, mitä ne hänen päällimmäiset kysymykset olivat. Mutta jos vaitiolovelvollisuus toimii toisinpäin, niin miksei myös näin päin. Jätän kertomatta julkisesti. Sen vaan sanon, että mulle jäi tunne, ettei mua uskota. Olin sieltä lähtiessä ahdistuneempi kuin sinne mennessä. Pelkkä ajatus ja tämän kirjoittaminen siitä tilanteesta saa mut tärisemään ja pyyhkimään näitä pirun kyyneliä poskiltani. Koska ne hanat oikein menee kiinni?

Mä en jaksaisi enää itkeä.