”Äiti, eikö joulupukkia olekaan?”
Kolme esikoululaista, parhaat kaverukset, leikkivät kuten tavallista. Joulu on lähestymässä ja tottakai siihen kuuluu tavanomainen keskustelu joululahjatoiveista, tontuista, pukista ja muusta. Yhtäkkiä yksi kolmesta sanoo: ”Ettekö te tiedä, ettei joulupukkia ole olemassakaan? Se on vain aikuisten huijausta.” Kaksi muuta lasta katsovat ällistyneenä toisiinsa. ”Kylläpäs on! Meillä käy aina IHAN oikea joulupukki joka joulu ja se tuo kaikille paljon lahjoja!” ”Niin just, kuka muka sitten ostaa lahjat, jos joulupukkia ei muka ole?”
Päivä jatkuu normaalisti, lapset menevät omiin koteihinsa ja siellä yksi äideistä saa erittäin kipeän kysymyksen eteensä. ”Äiti, eikö joulupukkia olekaan olemassa?” Lapsi katsoo itkuisena, alahuuli väpättäen suoraan äidin silmiin. Äidin päässä pyörii kuumeisesti monta ajatusta. Lapsi on vielä niin nuori, että voisi ihan hyvin uskoa joulupukkiin vielä ainakin tänä jouluna ja ehkä ensi vuonnakin. Mutta entäs jos lapsi alkaa väittää muille lapsille, että joulupukki on oikea ja muut alkavat kiusaamaan häntä? Mitä jos lapsi ei enää koskaan voi luottaa häneen, jos hän nyt alkaa valehdella? Viimeinen ajatus painaa vaakakupissa eniten ja hän myöntää lapselle varovaisesti totuuden. ”Voi pieni, joulu on sellainen ihana taikajuttu mihin voi uskoa vielä aikuisenakin jos haluaa. Mutta ihanihan oikeasti sinun kaverisi oli oikeassa.” Lapsi katsoo kauhulla äitiään ja alkaa itkeä. Hän itkee koko loppuillan, välillä sydäntäsärkevää nyyhkytystä, välillä itkupotkuraivaria ja välillä on muuten vain hysteerinen. Vanhemmat ovat avuttomia ja yrittävät lohduttaa, ettei mikään tule muuttumaan. Hän tulee saamaan lahjoja myös tulevina jouluina ja joulupukkiin saa uskoa vieläkin jos haluaa. EI auta. Lapsi nukahtaa itkusta väsyneenä.
Seuraavana päivänä äiti on oivaltanut asian, jolla voisi saada lapsen jopa tyytyväiseksi siitä, että hän tietää joulun suuren salaisuuden. ”Tämä salaisuus, jonka sait tietää eilen on aikuisten juttuja. Nyt sinulla on todella tärkeä tehtävä. Sinun pitää pitää tätä salaisuutta muilta lapsilta, etkä varsinkaan saa kertoa tätä serkuillesi, jotka ovat sinua nuorempia. Ethän kerro?” Lapsen kasvoille tulee tyytyväinen ilme. ”Äiti, lupaan etten kerro muille.”
Muistan tapahtuman edelleen kuin eilisen. Hyvin ”dramaattisesta” käänteestä on nyt viisitoista vuotta. Vaikka asia tuntuu meistä aikuisista sellaiselta tavalliselta asialta, ei kannata vähätellä sitä, miten kovaa lapsen pieni maailma voi murentua. Pikkuveljeni taas alkoi jossakin vaiheessa vaan naureskella, sitä miten jotkut miehet pukevat pukin vaatteet päälle. Niin me kaikki olemme erilaisia ja koemme asiat eri tavalla. Kaikesta huolimatta pidin lupauksen äidilleni, enkä koskaan kertonut salaisuutta pienemmille lapsille. Mutta jouluun uskon edelleen erittäin suurella sydämellä. Onneksi on äiti <3
-Jannita