Viime syksynä kroppa alkoi oireilla, ei onneksi usein ja niistä kerroista selvittiin ihan käsikauppalääkkeillä. Sitten juuri ennen itsenäisyyspäivää sain niin pahan närästyskohtauksen ettei mikään lääke tehonnut. Tai ei ehtinyt auttamaan kun ei pysynyt tarpeeksi kauaa sisällä. Yritin soittaa päivystykseen mutta siellä vastaaja ilmoitti olevansa täynnä viestejä eikä voinut ottaa enää vastaan yhtä ainoaa (päivystyksessä sitten sanoivat että laitteessa olisi ollut vika mutta minä uskon ettei kukaan ollut tyhjentänyt vastaajaa…). Jouduin siis soittamaan hätäkeskukseen koska en uskaltanut kipuineni jäädä kotiin. Ambulanssin ensihoitajat tutkivat minua ensin täällä kotona ja konsultoivat päivystyksen lääkäriä, joka halusi minut tuotavan lisätutkimuksiin. 

Päivystyksessä minut laitettiin heti tippaan ja sain sitä kautta nesteitä, närästyslääkettä ja särkylääkettä. Kun kipu ja tutkimukset (tuloksettomina…) oli saatu päätökseen, minut kotiutettiin. Tästä päästiin monta kuukautta ilman suurempia kohtauksia, vahvempien närästyslääkkeiden voimalla. Ja tietysti piti tarkkailla mitkä ruoka-aineet aiheuttivat oireita ja sitten välttämällä niitä. Loppukeväästä kohtauksia alkoi tulla usein ja ne päättyivät aina rajujen oksentelujen jälkeen päivystykseen tiputukseen. Jonkun kohtauksen yhteydessä otettujen verikokeiden tuloksista huomattiin maksa-arvojen olevan reippaasti koholla ja sainkin sitten sillä kerralla diagnosoituun sappitulehdukseen pitkän antibioottikuurin. Ja lähetteen magneettikuvaan mahdollisten sappikivien takia. 

Koko lääkekuuria ei päästy ilman kohtauksia ja yhden viikonlopun aikana vierailinkin päivystyksessä kahteen kertaan. Jälkimmäisellä kerralla olinkin niin tuskissani etten päässyt enää kävelemään arviointihuoneesta hoitoyksikköön vaan hoitaja työnsi minut sinne pyörätuolilla. Ja samalla ehkä minua piristääkseen tai lohduttaakseen kertoi kivun johtuvan pinnallisen hengityksen aiheuttamasta liikahapesta elimistössä…just, no eipä lohduttanut yhtään. Onneksi sain nopean humautuksen heti hoitoyksikössä ja terävin kipu väistyi hetkeksi. Tämän jälkeen oli jo selvää että hoito on löydyttävä pian, jo senkin takia että jouduin kuitenkin koko ajan hoitamaan Stellaa kipuineni ja sen takia, että hoitovapaani loppu alkoi häämöttää ja pian olisi oltava työkunnossa. Sitten koitti se päivä kun ”pääsin” tähystykseen, mikä on muuten mun mitta-asteikolla kamalin toimenpide missä olen tähän mennessä ollut! Tähystys piti keskeyttää koska joku suoni oli alkanut vuotaa verta. Pääsin onneksi samana päivänä kiireellisenä magneettikuvaan, josta selvisi sappirakon olevan kiviä täynnä mutta sappitiehyet olivat puhtaat. Lähete leikkaukseen lähti kiireellisenä. No, aikaa kuitenkin kului ja sain varmaan Loimaan hoitsut raivoihinsa soittelemalla sinne joka päivä kunnes se aika vihdoin ja viimein annettiin. Reilu viikko sitten keskiviikkoaamuna Marko ajoi minut Loimaan aluesairaalan pihalle ja lähdin sisälle etsimään päiväkirurgian osastoa. Osastolla minut otti vastaan mukava nainen, joka kertoi olevansa minun oma hoitajani ja antoi ihanat sairaalavaatteet päälle laitettavaksi. Tämän jälkeen katselin telkkaria monta tuntia, jonkun leikkaus oli pitkittynyt ja se siirsi minunkin leikkausta tunnilla eteenpäin. Vihdoin hieman ennen yhtä sain kipulääkkeen ja kävelin leikkaussaliin, jossa oli jo liuta ihmisiä odottamassa, valmiina kytkemään minuun jos jonkinlaista anturia ja johtoa. 

Leikkauksen jälkeen heräsin heräämössä ja sain lisää kipulääkkeitä. Kun tunsin oloni edes jotenkin virkeäksi, pääsin osastolle makoilemaan. Nukuin lähestulkoon koko illan, välillä piti nousta kävelemään ja yrittää syömistä, josta ei tullut oikein mitään. Puoli kahdeksan maissa ilmalla minulle annettiin lupa soittaa hakija hakemaan mut kotiin. Kotiinpäästyä loikoilin sohvalla muka telkkaria katsellen vaikka todellisuudessa torkuin siihen saakka kun aloin voida pahoin. Yön sain kuitenkin nukuttua ihan kunnolla ja aamulla jopa aamupalakin maistui. 

Tämänhetkinen tilanne on se, että paraneminen on päässyt hyvään vauhtiin. Stella on ollut mun vanhemmilla hoidossa ja minäkin aina välillä ihan Stellan takia, mutta nyt ollaan oltu kumpikin kotona jo usean päivän ajan ja pärjätty mun nostamiskiellosta huolimatta ihan hyvin. Särkylääkkeitä ei ole pariin päivään tarvittu enää ollenkaan ja ruokakin maistuu. 

Töihin ollaan siis menossa syyskuun alusta ja ellei mitään takapakkia tule, myös suht hyvässä kunnossa 🙂

Nyt nautitaan vielä kesästä ja lämpimistä päivistä, joiden on ennustettu jatkuvan vielä ensi viikollakin!