Vain kahvia

”Lähdetkö kahville?”, luki WhatsAppissani. En edes harkinnut, kun vastasin, että tietenkin lähden. Robert ehdotti paikkaa ja minä aikaa huomiselle. Tapaaminen sovittiin.

En saanut yöllä unta. Jännitin ja odotin. Kun Niko puhui minulle, kuulin sanoja, mutta en niiden sisältöä. Aamulla menin töihin ja otin pari tuntia ylityövapaita, jotta ehtisin valmistautua. Kävin suihkussa ja pidin tarkasti huolen, että olin viehättävä kaikkialta, ihan vain kaiken varalta.

Seisoin suihkun jälkeen alastomana peilin edessä. ”Mitä jos Robert ei pidä pienistä rinnoistani?” Jännitin vatsalihaksiani ja olin niihin tyytyväinen. Kunnes mietin, että ehkä Robert ei pidä niistä. Tai ehkä karvojeni ajelu olikin virhe… Muistin, että olimme menossa kahville. Vain kahville. Neljäs vaatekerta kelpasi minulle ja olin valmis.

Ajoin kahvilalle hieman etuajassa ja odotin auton ulkopuolella Robertia. Hän ajoi parkkialueelle ja pysäköi viereeni. Robert tervehti iloisesti ja kaappasi minut halaukseensa. Hän otti minut syliinsä kuin karhu. Polveni tuntuivat veteliltä ja poskiani kuumotti. Hän näytti upealta! Aivan kohtuuttoman upealta!

Menimme kahvilaan ja Robert pyysi minut istumaan. Hän ei kysellyt, mitä haluan, vaan toi pöytään tarjottimella kahvit, maitokannun ja kaksi leivosta. Juttelimme, eikä Robertin keskittyminen minusta herpaantunut hetkeksikään. Kun kahvilaan tuli joku muu asiakas, Robertin pää ei kääntynyt, vaan meitä oli vain kaksi. Hän loi ympärillemme meidän oman kuplamme, jonka sisällä oli lämmintä ja turvallista. Pelottavaakin vähän.

Istuimme tunnin. Se tuntui muutamalta minuutilta. Lähdimme autojamme kohden ja kun olimme hyvästelemässä, halasimme. Sen pitkäksi venyneen halauksen yhteydessä käänsin kasvoni Robertin kasvoja kohden. Nousin varpailleni ja suutelin häntä. Robert piti minusta tiukasti kiinni ja suuteli minua. Sen piti olla vain suukko, mutta en pystynyt lopettamaan. Suutelin häntä uudelleen. Irrottautuminen oli kamalan vaikeaa! Suutelimme vielä. Ja vielä ihan vähän.

”Nyt täytyy mennä. Laitan sulle viestin illalla”, Robert sanoi ja minä nyökyttelin kuin tahdoton sätkynukke.

Istuin kotona Nikon vieressä ja katsoin televisiota. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä katsoin. Minun maailmaani ei mahtunut muita ärsykkeitä, se oli aivan täynnä Robertia. Puhelimeni piippasi viestin merkiksi. Pidättelin itseäni.
”Hei! Kiitos upeasta kahvihetkestä! Olisi kivaa nähdä toistekin.” Robert kirjoitti. Vastasin vapisevin sormin, että tykkäsin minäkin. Paljon ja että halusin lisää. Kirjoitin ensin ”sinua”. Vaihdoin sanan.

Myöhemmin sängyssä otin Nikon suuhuni. Kovaa ja kunnolla, koska en halunnut häntä sisääni. Hän laukesi ja oli tyytyväinen. Kun hän vaipui raukeuteensa ja nukahti, hiivin kylppäriin ja hellin itseäni ja mieltäni. Pitkään ja viivytellen, ilman apuvälineitä.

Menin sänkyymme, enkä taaskaan saanut unen päästä kiinni. Katsoin nukkuvaa Nikoa ja ymmärsin hyvin, ettei tämä ole oikein. Ei lähellekään! Niko oli hyvä mies, aina kiltti ja huomaavainen. Hyvä rakastajakin. Tiesin, että minun on vedettävä raja ja lopetettava tämä Robert-kuvio heti, ennen kuin se ehtii edes alkaa. Mutta en ollut koskaan tuntenut näin. Lopulta minun oli pakko myöntää, etten halunnut lopettaa sitä. Enkä halunnut luopua Nikosta. Tuntui, että mieleni repeää. Mutta silti, kaiken yli nousi outo tunne. Aina, kun ajattelin Robertia, tunsin sen kehossani. Värinänä, muurahaisina vatsassa, kosteutena.