Läpikuultavaa haaveilua
Niko kertoi, että lähtee työmatkalle joulukuussa. On siellä maanantaista torstaihin. Viestitin heti Robertille ja kerroin asiasta. Taisin kertoa, että ”olen käytettävissäsi”. Robert vastasi ja alkoi järjestelemään.
Nikon lento lähtee Helsingistä 7.50. Robert ilmoitti, että meidän lentomme lähtee samana päivänä kello 15.35 Kööpenhaminaan. Palaamme keskiviikkona. Perhoset lehähtivät vatsaani kysymättä ja tanssivat siellä ehkä siitä samasta ilosta, jota minä yritin peitellä parhaani mukaan.
Kerroin Nikolle, että lähden parin tyttökaverini kanssa viettämään muutaman päivän lomaa. Ajankohta olisi sopiva, koska eihän Nikokaan olisi kotona ja näin minullakin olisi jotakin tekemistä. Nikon mielestä se oli hyvä ajatus.
Pyysin samana iltana viestillä Robertia kanssani lenkille. Kävelimme pitkän kierroksen, melkein kaksi tuntia. Pidimme toisiamme kädestä kiinni, kun se oli turvallista. Suunnittelimme, mitä tekisimme matkallamme. Tämä oli ensimmäinen yhteinen ulkomaan matka Robertin kanssa. Se tuntui ihanalta. Tuntui upealta ajatella, että voisimme olla yhdessä vapaasti. Pariskuntana. Siis pariskuntana!
Matkaan oli kolme viikkoa. Aika tuntui kamalan pitkältä. En olisi millään jaksanut odottaa sen alkamista, kun suunnittelin vaatevalintoja.
Olimme Nikon kanssa kauppakeskuksessa ja sanoin haluavani käydä parissa vaateliikkeessä. Jospa löytyisi jotain mukavaa matkalle. Kävimme alusvaateliikkeessä, josta pidin. Niko auttoi minua valitsemaan. Vatsassani tuntui vähän ilkeältä, kun ajattelin, että Niko auttoi minua valitsemaan alusasun, jota pitäisin Robertin iloksi. Niko valitsi pikkuhousut, jotka Robert riisuisi minulta. Osasin jo työntää nuo tunteet syrjään, olinhan opetellut sitä jo kauan.
Tiesin, että tulevat viikot tulisivat olemaan turhauttavia ja pitkiä. Mutta jaksaisin kyllä, olihan luvassa palkinto. Eikä minun tarvitsisi olla ilman Robertia koko sitä aikaa. Hän oli viestin ja muutaman minuutin ajomatkan päässä.
Illalla makasin Nikon kainalossa sohvalla. Niko kysyi, miksi tunnuin etäiseltä. Vastasin, että työasiat täyttävät mieltä ja se oli aina erinomainen selitys. Niko teki paljon töitä ja oli itsekin välillä samanlainen, joten hän ymmärsi kyllä. En tietenkään oikeastaan edes muistanut, että minulla oli työ. Mutta mieleni ei ollut kotona.