Sen ei pitänyt milloinkaan tapahtua
Tapasin Nikon tammikuussa 2014. Olin 22-vuotias ja hän kolme vuotta vanhempi. Ihastuin ja rakastuin ja alle vuoden kuluttua asuimme jo yhdessä. Helmikuussa 2016 päätimme mennä naimisiin. Kaikki meni jotenkin niin helposti. Rakkaus, riidat ja käytännön asiat olivat mahdottoman sujuvia ja niiden kulku oli kuin oppikirjasta. Ajattelin, että tämä on minulle suotu jostain syystä.
Menimme vuoden 2020 alussa Nikon työpaikan järjestämälle illalliselle. Laittauduin parhaimpiini ja Nikokin oli niin komea. Aloitimme kuohuviinillä ja minäkin hymyilin lukemattomille ihmisille, joita en ollut koskaan ennen tavannut, enkä luultavasti tämän jälkeen tapaakaan. Välillä vilkaisin itseäni peilistä ja pidin näkemästäni. Tunsin oloni jotenkin oudon kotoisaksi itsessäni.
Istuimme ison pöydän ääreen meille osoitetuille paikoillemme. Niko istui vieressäni. Kuulin olkani takaa matalan tervehdyksen. Käännyin häntä kohden ja salama iski lävitseni! Minua kohden kättänsä ojensi pitkä ja roteva, noin viisikymppinen mies. Hänen silmiensä uurteet kertoivat eletystä elämästä ja kun hän katsoi minua, hän katsoi syvälle! Hänen aikuinen charminsa täytti aistini kokonaan. Hänen itsevarmuutensa, hyvätapaisuutensa ja sivistyneisyytensä sekoittui pieneen ilkikuriseen pilkkeeseen hänen katseessaan. Ihoni nousi kananlihalle, kun vastasin hänen varmaan, mutta samalla jotenkin huomioivaan kädenpuristukseen. Hän kertoi olevansa Robert. Hän istui viereeni ja jouduin kamppailemaan, etten olisi tuijottanut häntä.
Ruokailimme ja seurustelimme ja vaikka paikalla oli paljon ihmisiä, hän huomioi minut täysin. Minusta tuntui, että hän ei antanut minun tuntea itseäni sivujuonteeksi, vaan hänen päähenkilökseen. Voi, miten se imarteli minua! Unohdin Nikon ja upposin häneen minuutti minuutilta enemmän. Hän oli kohteliain mies, jonka olin koskaan tavannut. Kaikki hänen tekemisensä oli niin luonnollista.
Ilta kului todella nopeasti, ihan liian nopeasti. Tuli aika hyvästellä, enkä olisi halunnut. Kun kävelimme naulakoille, Robertin käsi kosketti lantiotani. ”Vahingossa”.
Kun pääsimme kotiin, otin sen, mitä konjakista humaltuneelta aviomieheltäni oli saatavissa. Hän nukahti ja minä jatkoin. Etsin Robertin Facebook-profiilin ja jatkoin omin käsin, kuin en olisi koskaan ennen niin tehnyt.
Tiesin HETI, että mielessäni oli tapahtunut jotain, mitä en olisi saanut sallia. Mutta tunne oli ylitsepääsemätön. Se tuntui päässäni, se tuntui jaloissani ja voi, miten se tuntui jalkovälissäni!
Aamulla Niko pesi hampaansa ja halusi. Hän teki sen, minkä kyllä osasi, mutta minulle hän oli juuri silloin Robert.
Myöhemmin päivällä paine minussa kasvoi hallitsemattomaksi. Päädyin, en päättänyt, vaan päädyin lähettämään Robertille viestin Messengerillä. Kirjotin, kuinka mukavaa oli tavata hänet ja miten aivan sattumalta heti törmäsin hänen profiiliinsa. Hän vastasi viestiini ja muutaman hyväntuulisen ja pinnallisen viestin jälkeen, puhelimeni näytöllä oli hänen puhelinnumeronsa.