Kesäkuusta marraskuuhun

Kaikki on hyvin.

Ulkona sataa lunta ja se tarkoittaa talvea.

Talvella vauva syntyy.

Ajatus tuntui kesäkuussa tehdyn positiivisen raskaustestin jälkeen kaukaiselta, joskus ensi vuonna, talvella.

Silloin oli edessa vielä heinäkuun helteet, elokuun lämpimät, mutta jo pimenevät illat ja puiden lehtien kellastuminen ja putoaminen.

Silloin raskaustesti kädessä kaikki tuntui raskaudenkin suhteen niin kaukaiselta. Silloin tulevalla vauvalla ei ollut vielä sydämen sykettä ja tieto siitä, että sillä muutaman millin kokoisella alkiolla alkaa sydän lyömään tuntui uskomattomalta. Niskaturvotusultrassa oli pakahduttavaa kuulla kaiken olevan hyvin, sydän lyö, sillä on pienet raajat, se liikkuu. Tuolloin ainoastaan paha olo ja väsymys muistutti raskaudesta, mitään ei näkynyt tai tuntunut, mutta siellä se oli, me olimme sen nähneet ultrassa. Syyskuussa jokin muljahti mahassa. Hui. Se tuntui lapamadolta tai kalalta mahassa. Muljahduksia alkoi tulla enemmän ja enemmän, kunnes eräänä iltana laitoin käden mahan päälle ja olin varma, että tunsin muljahduksen myös kättäni vasten. Olin onnellisempi kuin koskaan, kun mies tunsi ensi kerran vauvan liikkuvan. Nyt vauva liikkuu iltaisin, kun olen menossa nukkumaan ja ruokailun jälkeen. Se alkaa liikkua, jos istun sohvalla toinen jalka koukussa. Muutamana päivänä se on liikkunut myös minun liikkuessani.

Se tuntuu niin todelliselta ja silti niin kaukaiselta. Meillekö on tulossa nyt oikeasti vauva? Jokin, joka oli joskus kesäkuussa vain kaksi viivaa tikussa on tänä talvena sylissäni. Ja silloin minusta tulee äiti. En osaa lastenloruja tai -lauluja, mutta minulla on spotifyssä rap-kansio, josta kuuntelen autossa biisejä liian kovaa. Valvon liian myöhään ja herkuttelen liian usein. En osaa ottaa kantaa kestovaippoihin, täysimetykseen tai purkkisoseisiin. Ehkä minä silti selviän, luultavasti hyvinkin. Ja kaipa se pieni, joka tekee minusta äidin, opettaa.