Löysin vanhan päiväkirjani

Olenko oikeasti ollut 13-vuotiaana noin epävarma, uhmakas ja suoraan sanottuna hukassa itseni kanssa? Voi kunpa voisin palata lohduttamaan ja rohkaisemaan 13-vuotiasta minääni vuoteen 2001. Kertoisin, että sinä olet hyvä juuri tuollaisena ja sinua tullaan jonain päivänä rakastamaan sinuna itsenäsi. Sinun ei tarvitse muokata itseäsi mihinkään muottiin vain muiden ihmisten mieliksi. Kajaali, kirosanat ja kova kuori olivat minun keinoni selviytyä uusista tunteista, tuntemuksista ja tilanteista yläasteelle siirryttäessä.

Päiväkirja on siitä luotettava lähde menneisyydestä, että sinne ei ole tarvinnut esittää mitään. On kirjoittanut juuri niin kuin on tapahtunut tai ajatellut. Yllätyin asioista, joita olin päiväkirjaan kirjoittanut. Ihastuminen, pojat ja halu seurustella olivat ilmeisesti asioita, jotka pyörivät päässäni. Samalla ala-asteella kiusatuksi tulemisen jälkeen itsetunto oli jossakin maanraossa. Olen kirjoittanut päiväkirjaani 21.9.2001. eli seitsemännen luokan alun jälkeen seuraavaa ”Mä oon yhen Matin kans, se on vaik kui söpö! Mä oon ollu sen kaa koht viikon! Puhellaa ja tekstaillaa koulus ja muutenki, mut ei muuta. Mä veikkaan, et se jättää mut koht ku se on nii kiva ja söpö ja mä oon nii ruma!”Tuollaiset ajatukset tuntuvat niin kaukaisilta tänä päivänä. Olen siis selkeästi ollut täysin varma siitä, että olen ruma. Ja koska olen ruma, ei kukaan halua olla kanssani. Ja jotenkin asia on minulle kuin ok, rumat ihmiset ovat vain huonompia ja minä kuulun niihin, minulla ei ole arvoa. Millään muulla, kuin ulkonäöllä ei ilmeisesti silloin ollut väliä. Vajaa kuukautta myöhemmin olen kirjoittanut päiväkirjaan ”mä en todellakaa oo enää minkää vitun Matin kans, mä jätin sen. Täl hetkel mä tykkään poika a:sta ja poika b:stä.” Mahdoinkohan päättää tämän hurjan romanssin vain sen takia, etten itse tulisi jätetyksi? Jättämiseksi tuleminenhan oli noihin aikoihin pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua.

Yläasteelle siirtyminen vaikutti elämääni todella paljon. Päiväkirjaan kirjoittamieni asioiden pohjalta olin puolen vuoden aikana yläasteelle siirtymisestä seurustellut useasti, ihastunut vielä useammin, kokenut ensisuudelmani, särkenyt sydämeni ja pettynyt, kokenut koulukiusaamista kahta vuotta vanhempien tyttöjen taholta, tutustunut alkoholin käyttöön, alkanut polttamaan tupakkaa ja pelännyt vanhempieni eroavan. Suuria asioita pienelle ihmiselle. Tärkeää oli olla ihastunut johonkin tai useampaankin koko ajan. Olisin alkanut varmasti seurustella kenen vain, vähänkin mielenkiintoa osoittavan henkilön kanssa. Ihan vain sen vuoksi, että olisin seurustellut. Ja että olisin voinut taas alkaa stressata, kuinka tulen varmasti pian jätetyksi, koska olen niin ruma…

Ovatko kaikki muut olleet samanlaisen tunnekuohun vallassa yläasteella? Kun kaikki pienetkin asiat tuntuivat siltä, kuin elämä loppuisi. Piti pyrkiä tiettyihn porukoihin, vaikkei niistä ihmisistä edes tykännyt ja vähän pelottikin tehdä asioita ryhmäpaineen alaisena.

Lohdullista on kuitenin huomata, että nykyään koen olevan muutakin kuin ulkokuori. Olen ajatusteni, tunteideni, koulutukseni, mielenkiinnonkohteideni, huumorintajuni ja sen ulkokuoreni summa. Menneisyysessä tuntema epävarmuus nostaa edelleen kuitenkin toisinaan päätään, saaden minut toimimaan aivan järjenvastaisella tavalla. Kuten eilen illalla kun valojen sammutua päätin alkaa vaatimaan mieheltäni vähintään mitallia ja diplomia kotitöiden hoidosta ja kun fanfaarit ei yön pimeinä tunteina soinutkaan suoritusteni kunniaksi olin aivan varma, ettei mies arvosta tekojani, eikä sen vuoksi arvosta minua. Nyt kuitenkaan maailma ei enää lopu näihin ajatuksiin, vaan järki voittaa, ainakin loppujen lopuksi. Olen huomannut, että vastareaktiona yläasteen piireihin pyrkimiselle olen alkanut vältellä niitä ihmisiä, jotka silloin olivat cooleja. Ihan vain siksi, että minun ei tarvitse heitä miellyttää enää ellei kemiat kohtaa. Uskallan myös näiden ihmisten seurassa olla minä ja nauttia itselleni tärkeistä asioista. Enää minun ei tarvitse haluta samaa kuin he. Ihanaa kun kaikki ei ole enää niin valtavan raskasta ja tunteita järisyttävää.

Onko joku muu tehnyt päiväkirjalöytöjä?