Totesin tänään, että arjessani ei ole, eikä ole pitkään aikaan ollut tasapainoa ja tilaa useille asioille. Mikäli teen jotakin, on se sillä hetkellä koko elämäni, eikä muulle jää aikaa.

Viime keväänä minä suunnittelin häitä, katsoin pukuja, koruja, kenkiä, laukkuja, mietin ohjelmaa, kiersin Turun kirkkoja, soittelin juhlapaikkoja, testailin kymmeniä sormuksia ja kilpailutin catering-yrityksiä. En huomannut leskenlehtiä ja perhosia. Milloinkohan lumi suli viime keväänä? 

Viime kesän minä laihdutin. Punnitsin ruokia, söin kellon tarkasti, kävin aamulenkillä ja salilla, mittasin ja punnitsin itseäni. En käynyt ystävien kanssa piknikillä tai terassilla, en festareilla, en mökillä. En ottanut aurinkoa, en jaksanut panostaa asunnon siisteyteen, muuta kuin pakon sanelemana. Kaikki energia meni laihdutusprojektiin.

Viime syksynä minä suunnittelin häämatkaa. Googletin eri maita, katsoin kuvia, luin matkablogeja, mietin budjettia, hankin kameran ja muita matkalla tarvittavia tavaroita. Minulla oli vihko täynnä erilaisia reittisuunnitelmia, kaupunkeja ja asioita, joita halusin tehdä. En kiinnittänyt huomiota ruokavalioon, salikäynnit harvenivat ennen kuin loppuivat kokonaan, aamulla en lähtenyt lenkille. 

Viime talvena minä valmistauduin päättämään sijaisuuteni töissä ja pyrin jättämään mahdollisimman puhtaan pöydän äitiyslomalta palaavalle ystävälleni. Tein ylitöitä, siivosin kaappeja, deletoin töitäni, kirjoitin ylös asioita, pakkasin tavaroitani ja stressasin, jos ystäväni mielestä olenkin tehnyt jotain väärin. Illat olivat pimeitä ja verhot piti vetää työhuoneen ikkunan eteen, kun istuin viimeisenä toimistolla tekemässä vielä tämän yhden jutun. Tulin töistä kotiin raatona, istuin sohvalla, kunnes siirryin sänkyyn nukkumaan. Salit, lenkit ja kuntosalit oli jo unohdettu. Karkkipussi kyllä lohdutti, ja viltti ja kynttilät.

Ja mitä huomasin tänään. Olen kyllä tavannut ystäviä, mutta remontointi ja asuntoon liittyvät asiat alkavat valtaamaan ajatuksia ja päiviä. En ole muistanut käydä kaupassa, en ole panostanut ruuanlaittoon. Salikortti huutaa kaapin perälle heitetyn kassin pohjalta, että ”oletko unohtanut minut?” Kun ystävä kysyy viikonloppu suunnitelmista, vastaan, että remontoin, enkä kysy josko tehtäisiin yhdessä jotain kivaa.

Okei, ehkä totuus ei nyt aivan näin mustavalkoinen ole ollut, kuten jokainen voi arvata, mutta tällaiset projektit vievät minut mukanaan niin hyvällä kuin pahalla. Pitäisikö minun tehdä itselle aikataulu, jotta muistaa tehdä kaikkia elämääni kuuluvia asioita? Minä haluan remontoinnin ja suunnittelun lomassa muistaa myös ystävät ja perheen, kyläillä ja kutsua kylään. Haluan leipoa, grillata, muistaa käydä kaupassa ja kokeilla uusia ruokia. Haluan käydä kuntosalilla ja kävelemässä. Haluan lukea blogeja ja kirjoittaa omaani. Haluan valokuvata, nauttia keväästä, tehdä pihatöitä, käydä hulluilla päivillä ja elokuvissa. Haluan suunnitella tulevia matkoja ja miettiä kesän festareita. Haluan pestä pyykkiä, käyttää tiskikonetta, imuroida, siivota auton, pestä ja öljytä terassit, muistaa ostaa kukkia maljakkoon…

Nyt on pakko lopettaa, sillä tätä listaa jatkuisi loputtomasti, mutta miten te sen teette? Vai pystyykö siihen joku? 

Ehkä täytyy oppia ajattelemaan, ettei asiat ole toisiltaan pois, vaan tukevat toisiaan. Täydellä mahalla jaksaa taas rempata, ystävän tapaamisen jälkeen on energiaa keskittyä vakavampaankin päätöksen tekoon. Blogin kirjoituskin on kivampaa, kun silmäkulmassa ei näy tiski- tai pyykkivuori.

Hyvää alkanutta vikkoa ihmiset! Toivottavasti viikko pitää sisällään monia eri asioita, eikä vain yhtä ja samaa pakkotahdilla aamusta iltaan.