Kevät ja alkukesä meni pitkälti vauva-arkeen totutellessa ja miehen lomaa odotellessa. Huomasin liikaakin odottavani vain lomaa ja ajoin itseni hieman loppuun. Ajattelin, etten nyt viitsi niin sopia treffeja ystävien kanssa tai tehdä jotain, kun ihan ens viikon jälkeen miehellä on jo se loma. Kyllä mä yksin jaksan. Kymmenen päivää vielä. Bad idea. Älä koskaan enää ajattele niin. Nyt muistelen aikaa tosi raskaana, odottavana ja kaikki mehut irti repivänä.

Loma tuli ja oli ihana. Vauva nautti siitä, että kaksi aikuista oli kotona. Aamuisin heräsi siihen, kun vauva kosketteli kasvojani, kääntyi miehen puoleen ja kosketteli tämän kasvoja. Tämän jälkeen kääntyi vielä selälleen ja kurottautui koskemaan yhtä aikaa molempien kasvoja kuin varmistaakseen, että siinä ne molemmat oikeasti ovat, äiti ja isä. 

Tänään mies meni ensimmäistä päivää töihin ja kaikki tuntuu niin arjelta ja syksyltä. Vauvan ensimmäiset päiväunet alkoivat jo ennen yhdeksää. Nykyään on helpointa lähteä kävelemään pieni lenkki vauvan päiväunien aikaan, tällöin pieni nukahtaa paremmin. Niinpä tallasin tuttuja lähikatuja jo puoli yhdrksän aikaan. Miten eilinen kesäinen lomatunnelma voikin yhdessä yössä vaihtua arkiseen syksyyn? Eilen istuttiin koko perhe terassilla ja hakeuduttiin varjoon, kun auringossa oli niin kuuma. Tänä aamuna minulla oli villaneule ja takki. Puissa oli pihlajanmarjoja ja jokainen vastaantuleva auto tuntui olevan matkalla töihin. Vauvalla tuli väsyitku ja minä pysähdyin lähipuistoon heijaamaan rattaita ja laulamaan vauvalle ”Pikkuiset kultakalat” -laulua. Ohi kulki koululaisia reppuineen ja uusine kouluvaatteineen. Syksy, ehdottomasti. Onneksi tämän viikon ajan päivällä lämpö nousee vielä kesäiseksi. Pehmeämpi lasku arkeen.

Miehen kotonaoloon ehti jo niin tottua, että jo nyt (kello on puoli kymmenen) olen useasti meinannut soittaa ja kysyä jotain, mitä olen lomalla tottunut kysäisemään ohimennen; ”miksei tää hiiri toimi?”, ”missä akkupattereiden laturi on?”. 

Nyt olen kuitenkin varautunut syksyyn. Olen selvitellyt Turun vauva-aktiviteetteja ja ilmoittautunut vauvatanssiin, muskariin ja vauvauintiin. Lisäksi kalenterissa on ylhäällä ainakin pari avointa vauvakerhoa, joihin voin mennä jos siltä tuntuu. Nyt en aio jäädä kotiin odottamaan, että mies tulee töistä apuun. En halua enää ajatella, miten ”selvisin” tästäkin päivästä, vaan haluan nauttia vauvan kanssa touhuamisesta ja vastapainoksi myös siitä kotonaolosta. Tämä aika on kuitenkin niin ainutlaatuista, vauva on vain hetken pieni ja loppujen lopuksi tämä aika kotonakin on lyhyt. Pian kutsuu taas työt ja kiireet. Nytkin on jo puoli vuotta mennyt vauvan syntymästä ja nukkumista ja syömistä harrastava nelikiloinen pötkylä onkin yht äkkiä saanut kaksi hammasta ja oppinut istumaan. Hän pussailee, nauraa ja istuu ylpeänä syöttötuolissa ja mutustaa itse maissinaksuja. 

En kuitenkaan haikaile takaisin pikkuvauva aikaan. Vauva on päivä päivältä rakkaampi, tutumpi, osaavampi ja hänen kanssaan pystyy enemmän tekemään asioita. (Lisäksi hän nukkuu koko ajan pidempiä yöunia! ;)) Aina huomaa jonkin uuden taidon, jota vauva ensin harjoittelee ahkerasti ja äkkiä hän sen jo osaakin. Hänellä alkaa olla myös mielipiteitä, josta olen yllättynyt. Hän alkaa valikoida, mitä ruokia syö, kun vielä muutama viikko sitten suu aukesi kaikelle tyytyväisen muminan säestämänä. Enää ei voi ajatella, että jos vauva on huonotuulinen se johtuu: kylmästä, kuumasta, märästä vaipasta, nälästä tai väsymyksestä. Syy saattakin olla, ettei vauvaa huvita tai enemmän huvittaisi ainakin jokin muu asia. 

Täällä ollaan valmiina arkeen, vaikka se löikin päälle vain yhden yön varoitusajalla. Rakas kesä, nähdään taas ensi vuonna ja nautitaan yhdessä. Annetaan silloin jo reilu vuodenikäisen tytön nauttia lämmöstä ja paljaista jaloista nurmikolla. Ja jälleen siitä, että on kahdet kasvot pussatavana ja kosketeltavana joka aamu.