Pelästyminen

Lauantaina lähdimme isänpäiväviikonloppua viettämään kotipaikkakunnalle. Aamulla vessakäynnin yhteydessä huomasin vuotavani vähän verta. Osaisin kuvailla sitä värin ja koostumuksen perusteella hyvinkin yksityiskohtaisesti, sillä olen koko viikonlopun tuijotellut vessapapereita, mutta jätettäköön se nyt kertomatta. Kerroin verestä miehelle ja yhdessä päätettiin, että ei synnytysosastolle/päivystykseen soittaminen ja neuvojen kysyminen ainakaan pahitteeksi ole. Kerroin asiani ja sain ohjeeksi tarkkailla tilannetta (tästä se innokas vessapaperien tiirailu) ja tulla käymään, mikäli vuotoa vielä tulee. Kätilön mainitessa, että tällaisissa tapauksissa mietitään, että onko se punertava lapsivettä, aloin jännittää. Järki huusi, että jännitän luultavasti ihan turhaan ja kaikki on hyvin, mutta jokin muu sai pulssin kohoamaan ja hartiat jähmettymään. 

Lauantaipäivä meni isovanhempien luona ja illalla menimme perheen kesken ulos syömään. Verta ei ollut tullut. Kunnes menin ravintolassa vessaan. Ja illalla vielä uudelleen. Ja vielä sunnuntaiaamullakin. Uusi puhelu siis TYKS:n ja ohjeena tulla parin tunnin päästä käymään. ”Ei mitään kiirettä, pistän tähän ylös sun tilanteen ja lapsivesivuotoepäilyn”. Jos lauantai-illalla oli vaikea nukahtaa asioiden pyöriessä mielessä, niin sunnuntain isäinpäivän vietto vasta vaikeaa oli. Istuin kahvipöydässä itkua pidätellen ja kelloa tuijottaen. Kohta pitäisi lähteä.

Heti kun pääsin synnytysosastolle/päivystykseen sisälle ja hymyilevä kätilö otti minut vastaan, jännitys kaikkosi. Olin turvassa, tapahtui mitä vain. Sydänkäyrää otettiin pitkään ja vauva liikkui aktiivisesti sinä aikana. Ehkä olin rentoutuneena ensi kerran sitten lauantaiaamun ja vauvakin alkoi käyttäytyä normaalisti. Sydänäänet olivat hyvät. Seuraavaksi tapasin lääkärin, joka tutki kohdunsuun ja ultrasi. Kaikki oli hyvin kaikkialla. Minulla ja vauvalla. Limakalvot ovat kuulemma koetuksella raskausaikana ja vuotoja saattaa tulla. Tällä kertaa ei ollut mitään syytä huoleen, eikä kyseessä ollut lapsivesivuoto. Kun istuin autoon jännitys ja pelko muuttui helpotukseksi ja iloksi siitä, että kaikki oli hyvin ja olimme nähneet vauvan, veieä isäinpäivänä. Kroppa reagoi jännityksen purkautumiseen sillä, että ruokahaluttomuus vaihtui sudennäläksi ja päänsärky palasi. Illalla istuinkin vehnätyyny harteilla sohvalla hyvää ruokaa syöden ja vauvan potkuja tunnustellen.

En voi olla kehumatta miestäni joka suhtautui asiaan vakavasti, mutta rauhallisesti. Ei hetkeäkään miettinyt, ettei tulisi kanssani sairaalaan tai tuskastunut loputtomaan pohdintaani siitä onkohan kaikki hyvin. Sekä kyseli lääkäriltä lisätietoa vuodoista ja niiden yleisyydestä, minun pukiessa päälleni tutkimuksen jälkeen. Taisi hänkin pelästyä vauvan puolesta, vaikka yleensä pyrkii ajattelemaan kaiken olevan hyvin niin kauan, kunnes toisin sanotaan.

Hoin koko eilisillan kuinka hyvä minun on olla, kuinka onnellinen, helpottunut ja kiitollinen olen siitä että kaikki on hyvin. 

…mutta kyllä mä pelästyin.