Vauva tuli taloon

Pitkä hiljaisuus blogissa. Omassa elämässä sen puolen on tapahtunut ikimuistoisia ja koko elämää mullistavia asioita. 

Synnytys käynnistettiin 11.2. Aamulla kahdeksalta kävin lääkärin tarkastuksessa ja sieltä pääsin suoraan osastolle käynnistykseen. Käynnistys toteutettiin suun kautta otettavilla tableteilla, jotka kypsyttivät kohdun suuta. Tabletteja otettiin neljän tunnin välein ja neljä tablettia oli maksimi vuorokausiannos. Koko päivänä ei tapahtunut mitään, siis ei yhtään mitään. Viimeisen tabletin saannin jälkeen kyselin jo miten seuraavana aamuna aletaan toimia. Kävin illalla rauhassa suihkussa ja painuin pehkuihin. Heräsin kuitenkin jo parin tunnin päästä, noin yhdeltä yöllä, koviin kuukautiskipuihin. Hei hurraa! Tästä eteenpäin tapahtui kipujen kovenemista, käyrillä makoilua, sisätutkimuksia, uusi suihku, neljä nieltyä kipulääkettä, lämpimän geelipussin painelua eri puolille vartaloa ja lapsivesien meno. Ja lopulta ennen seitsemää siirryin synnytysosastolle. Salissa vedin elämäni ensimmäiset ilokaasuhönkäykset, hengittelin syvään, kävelin, nojailin, keinuin, sain epiduraalin ja kohdun kaulan puudutteen. Ja puolen päivän jälkeen vastasin tyttö kätilön kysyttyä kumpi tuli? 

Sairaalassa olin vauvan kanssa kolme yötä ja mies oli meidän kanssamme niin kauan, kun sairaalan vierailuajat sallivat. Sunnuntaina pakkasin tavarani, hyvästelin sairaalan sinisen yöpuvun, joka oli ollut päivän asuna jo neljättä päivää (vaihdettu tietty välillä puhtaaseen, ettei ketään epäile) ja puin pienen rääkyvän toukan kotoa tuotuihin vaatteisiin hataroivin ottein. Kävellessäni Tyksin mäkeä alas autolle turvakaukaloa kantavan miehen vierellä oli olo ehkä maailman onnellisin. Mietin, että mahtoivatkohan vastaantulevat ihmiset tietää minun synnyttäneen tuon kaukalossa makaavan pienen vain muutamaa päivää aiemmin? Näkyiköhän meistä, että olimme ulkona ensi kertaa kolmestaan, perheenä? 

Kotona on oltu jo kolme viikkoa ja tämä tuntuu niin luonnolliselta. Niin kuin tuo pieni olisi ollut täällä aina. On tämä ehkä maailman hienointa. Siis ihan oma lapsi. Siis se sama, joka oli elokuun ultrassa kuuden sentin mittainen katsoo nyt minua sinisillä silmillään aamuisin. Se rauhoittuu syliini, tarraa tarjottuun sormeen ja kun se itkee vatsakipujaan, sydämeni särkyy. Kerron sille monta kertaa päivässä kuinka pidän siitä aina huolta ja kuinka se on rakas. On tää. <3