Lapsettomuus oli monta vuotta oma valintani. Olen elänyt melkein kymmenen vuotta vakaassa parisuhteessa, tai no niin vakaassa parisuhteessa kun 20- vuotiaana tavanneet voivat olla, talouteni on hyvissä kantamissa ja vaikkakin tuntuu siltä että tulen tavalla tai toisella aina etsimään itseäni ja suuntaa elämässäni, koin että meille voisi olla hyvä hetki harkita perheenlisäystä.

Toisin kävi. Jouduin aloittamaan toivottavasti terveydentilaani positiivisesti vaikuttavat hoidot jonka aikana lasten saaminen ei ole suotavaa. Hoidot kestävät kolme vuotta, parhaassa tapauksessa. Monesta vapaaehtoisesti vietetystä lapsettomasta vuodesta huolimatta, tämä sattui. Aloin kelaamaan kauhukuvia päässäni samantien, laskukaava 31 + 3 + ? kummitteli päässäni ja sitten se iski todenteolla, hetkinen. Kauhukuvistani kamalin, vanha raukka äiti raahautuu ala-asteen vanhempainiltoihin väsymykseen verhoutuneena, ei olekaan se hirvein. Entä jos aikaikkunani olikin tässä? Se oli pienen hetken raollaan ja käytin sen itsekkäästi urani luontiin, matkusteluun ja muuhun hedonismiin.

Pahimmalta tuntuu ne kommentit jossa alleviivataan sitä ettei nyt vielä ole kiire mutta ihan kohta tilanne on kriittinen ja terveen lapsen saaminen tähän maailmaan alkaa olemaan sula mahdottomuus. Itse kuitenkin haluaisin ajatella että jos tilanne tulee olemaan se, ettei lapsia meille suoda, maailmassa on oltava muutakin sisältöä. Missä vaiheessa lasten hankkimisesta tuli se ainoa totuus? Eikö se tunnu julmalta sillä fakta on että sitä iloa ei meille kaikille tulla suomaan?

Kuvituksena reissukuvia niiltä hedonismin värjäämiltä ajoilta. Vaikka en kaikkea tältä elämältä saisi niin olen ainakin nauttinut!