Hait tyttöjä syö

Tällainen on näkymä olohuoneemme ikkunasta. Vaikka missään ei tuntuisi olevan järkeä, jossain on. Jos en mihinkään tunne päässeeni, niin tänne olen. 

Franzéninaukio

Perjantaiaamuna istuin junassa Tampereelle katsoen auringonnousua sumun keskeltä. Philip Seymour Hoffmanin näköinen tanskalainen äänisuunnittelija piti luentoa Tohlopissa, sulki auditorion valot ja pisti yleisön kuuntelemaan alusta loppuun Nine Inch Nailsin kappaleen Hurt. Varmaan turhaa lisätä, että se yksittäinen hetki oli liki lähimpänä itseäni yli neljän vuoden elokuvaopintojeni saralla. ”Tätähän minä tein jo 14-vuotiaana”, ajattelin. Tämähän minä olin jo silloin.

Tietenkin tyylittömämpi, rumempi ja onnettomampi. Makasin huoneeni lattialla, matolla, valot suljettuina ja kuunnellen hartaasti. Minuutteja ja minuutteja putkeen, tarkasti ja kärsivällisesti, kokonaisia levyjä, ja levyjä toistensa jälkeen.

Nykyään niin ei enää tehdä kun on muka parempaakin tekemistä. Ei ole. Nykyään olen vain huonompi keskittymään. Nykyään on Youtube. Nykyään kaikki ovat huonompia keskittymään. Sen ajatteleminen, mitä tämä kaikki tarkoittaa taiteessa ja kulttuurissa ja miten kaikki lopulta tuhoutuu, on hieman liikaa tähän sunnuntaihin. Kuten useimpiin.    

Nykyään on onneksi Youtubessa myös tällainen laulu, jonka melodia voi jäädä päähän asumaan: 

//www.youtube.com/embed/ED86wgK-iiY?rel=0

”On moni tyttö kadonnut Helsinkiin /
moni Tukhomaan, moni Göteborgiin /
tuskinpa joutuivat naimisiin /
kuka heidät toisi kotiin?” 

<3