1. askel: Kohtuus mahdollistaa nautinnot

Se, mitä en viimeksi muistanut mainita oli se, että tulen käymään taistelua myös omaa sisäistä ankeuttajaani vastaan. Pyrin siis parantamaan maailmaa myös ottamalla sitä hirttä silmästä, edes säle kerrallaan. En siis keskity vain haukkumaan muita ihmisiä.

Joie de vivre viittaa kokonaisvaltaiseen nautinnolliseen elämään, elämäniloon. Sitä ei siis voi pelkistää vaikkapa ruuasta saatavaan herkuttelunautintoon tai kauniiden maisemien katseluun. Pikemminkin termi viittaa, näin olen ymmärtänyt, syvempään ja kokonaisvaltaisempaan tunteeseen siitä että elämä on ihanaa ja siihen mahtuu iloa.

Erittäin hyvin joie de vivrestä on kirjoittanut esimerkiksi Mireille Guiliano kirjoissaan ”Ranskattaren neljä vuodenaikaa” ja ”Ranskattaret eivät liho”. Jälkimmäinen on se bestseller, josta Guiliano tuli minulle ja monille muulle tutuksi. Hänen mukaansa ranskan kielen termille joie de vivre ei löydy englannin kielestä vastinessa – ja se kertoo jotakin olennaista näiden kulttuurien eroista. Mikäli siis joie de vivre kiinnostaa, niin suosittelen ehdottomasti Guilianon kirjojen lukemista.

Mikä sitten suomalaisessa ajattelutavassa tökkii eniten elämän pienistä ihanuuksista nauttimista vastaan? Uskon protestanttisen eetoksen vaikuttavan erittäin vahvasti edelleen tavassamme suhtautua syömiseen, juomiseen ja vaikkapa esteettisiin nautintoihin. Max Weberhän on alunperin kirjoittanut protestanttisesta etiikasta ja rationalisaation rautahäkistä (anteeksi, nyt en muista teoksen nimeä, voin sen lisätä myöhemmin jos joku kiinnostui). Luterilainen kieltäytymisen ihanne, tarpeensiirto ja tietynlainen askeettisuus heijastuvat yhä 2000-luvun yltäkylläiseen elämänmenoon. Ja tietenkin se seikka, että vielä muutamia vuosikymmeniä sitten elettiin köyhässä agraari-Suomessa, jossa ainakin minun isovanhempani söivät lähinnä perunoita ja sianlihaa. Nauti siinä sitten, samaa ruokaa joka päivä. Tai joskus sai makaroonivelliä tai maitoperunoita.

Juuri tämä – nautintojen näkeminen syntisenä ja kiellettynä syyllisyyden aiheuttajana – minua ehkä eniten suomalaisessa ruokakulttuurissa tökkii. Guiliano kirjoittaa amerikkalaisesta kulttuurista verraten sitä ranskalaiseen ruokakulttuuriin ja väittäisin, että amerikkalainen on suomalaista lähempänä. Esimerkiksi se, miten suklaasta puhutaan amerikkalaisessa kulttuurissa ”syntisenä tai paheena”, kun taas Ranskassa se on täysin normaali osa jokapäiväistä elämää.

Mutta en minäkään elämäniloisena herkkusuuna syntynyt. Vielä teini-ikäisenä minulla oli lähinnä sukuni naisten minulle siirtämä käsitys siitä, että kukaan hoikka ihminen ei syö mitään hyvää. Koskaan. Hoikkana, tai edes normaalipainoisena pysyminen, vaati jatkuvia temppuja, kieltäytymistä ja kummallisia ruokavalintoja. Muistan esimerkiksi, että sipsien sijaan naposteltavaksi ostettiin niitä kammottavia rasvattomia ja suolattomia (ja mauttomia) maissinaksuja joita vedettiin rasvattoman dippikastikkeen kanssa. Tämä oli siis vuosituhannen vaihteen aikaa, jolloin rasvattomuus oli vielä tosi in. Leivän päälle laitettiin 5 % juustoa ja melkein rasvatonta levitettä. Ei mitään järkeä. Edelleen kevyttuotteet saavat niskavillat pystyyn. Ja huomattavaa on se, että olin tuolloin miltei ylipainoinen (painoin kymmenisen kiloa enemmän kuin nykyisin, kun laitan leivän päälle täysrasvaista juustoa ja Oivariinia).

Se, mitä en tuolloin tiennyt ja jonka opin vasta yrityksen ja erehdyksen kautta, oli että annoskoko ratkaisee. Laajalti tunnettu tosiasiahan on, että light-tuotteita syö moninkertaisen määrän normaaliin verrattuna, eikä siltikään tule kuin vihaiseksi. Seurasin myöhemmin, miten hoikka ystäväni aterioi (asuin hänen kanssaan, joten söimme yhdessä päivittäin). Hän lopetti aina ollessaan kylläinen, ei silloin kun oli maha täynnä. Nerokasta! Kokeilin itsekin, vau, ihan mahtava keksintö: syömisen voi tosiaan lopettaa jo ennen kuin maha kiristää ja on raskas olo! Ystäväni muuten ei ole suomalainen.

Toinen oppimani asia on, että mielihalun kohdetta ei voi korvata. Jos tekee mieli suklaata, niin on syötävä suklaata. Kohtuudella. Jos yritän ensin hillovoileipää, sitten jäätelöä, en siltikään ole tyytyväinen ja kauppaan on lähdettävä viimeistään seuraavana päivänä, koska mieliteko ei mene ohi. Helpoin tapa sammuttaa mieliteko on siis poistaa se syömällä. Itse en enää syö suklaapatukoita, mutta jos mieliteko joskus iskee, ostan sellaisen. Sitä mutustellessa muistan kyllä, miksi en niitä yleensä syö (siksi että samalla kalorimäärällä voisi syödä jotain oikeasti hyvää, kuten leivoksen).

Ehkä omien kokemusten vuoksi Guilianon Ranskattaret-kirja tuntui niin omalta. Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan siihen, etenkin jos on paino-ongelmia.

Täten ilmoitan, että ensimmäinen askel kohti joie de vivreä olkoon uudenlainen suhtautuminen nautintoja kohtaan. Syö itsesi onnelliseksi, mutta kohtuudella, äläkä tunne huonoa omaatuntoa. Tai jos tunnet, niin lopeta syöminen.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *