Narsisti goes Blogisti, ja muita ensikohtaamisia.

Vaikka blogeja pursuaa joka tuutista, on Oman Blogin Ensimmäisessä Postauksessa jotain kovin ratkaisevalta tuntuvaa. Tämähän on vähän kuin ensikohtaaminen, tai -treffit, sen hullaannuttavan ihastuksen kanssa. Mistä sitä haluaa puhua? Minkälaisen avauksen haluaa tehdä suhteessa, jonka toivoo muodostuvan pitkäaikaiseksi ja kukoistavaksi? Minkälaisen mielikuvan haluaa luoda itsestään ja minkä näkökulman valitsee retoriikalleen? Ensikohtaaminen tapahtuu vain kerran, pitäähän tuota siis pohtia. 

 

Kävin viikko sitten loppuraskauden lääkärintarkastuksessa ja minut otettiin sairaalatarkkailuun raskausmyrkytysepäilyn vuoksi. Onneksi tällä kertaa (toisin kuin ensimmäisessä raskaudessani) epäily osoittautui vääräksi ja kotiuduin 3 yön jälkeen, kunhan olin ensin vannonut lääkärille pysyväni vuodelevossa.

 

Puuhakkaalle, omakotitalossa asuvalle 4-vuotiaan ikiliikkujapojan äidille ei ole ihan helppo rasti toteuttaa täyslepoa kotiolosuhteissa. Vaakalaudalla on kuitenkin autuaasti odotetun syysprinsessan hyvinvointi (rv nyt 36+4), joten tahtotila löytyi ja vuodetta on nyt kulutettu niin, että askartelen pian itselleni kartonkipalasesta mitalin! Vaan projektia kaipaa, projektia kaipaa. Fyysisestä rasituksesta pystyy pidättäytymään juuri ja juuri, mutta mielen päälle käy liian paljon, jos ei ole niin minkäänlaista antoisaa toteutettavaa. Siinä tekemättömyyden keskellä se tuli, kliseen lailla ja kuin salama kirkkaalta taivaalta: Entäpä jos luon blogin! Tapaani kuuluu pureskella verrattain arkisiakin asioita aika tavalla ja kirjoittaminen on aina ollut luontainen tapa itseilmaisuun, joten miksipä ei. Välitön seuraava ajatus: Onko kovin (ja ennenkaikkea paheksuttavan) itseriittoista kuvitella, että jotakuta kiinnostaisi lukea minun pohdintojani minun keskivertoelämästäni? Faktahan on, että jokaisessa blogistissa (bloggarissa, blogaajassa, blogikossa…) asuu pieni, taikka iso, narsistinpoikanen. Näin se on, vaikkei sitä ääneen sanottaisikaan. Pitäähän sitä henkilön ensin arvottaa itseään, ajatuksiaan ja mielipiteitään tietyn verran, ennen kuin hän lähtee julkaisemaan niitä sosiaalisessa mediassa. Ja mikä niistä omista ajatuksista ja mielipiteistä sitten tekee sellaisen, että lukijan maailmankuva niiden myötä jollain tapaa rikastuu? Koska toisen, ja oman (!), maailmankuvan rikastuttaminenhan (tavalla tai toisella) on blogin kirjoittamisen perimmäinen tarkoitus.

Vai onko…?

Vaikkakin narsismilla viitataan yleisimmin jonkinasteiseen negatiiviseen psyyken ominaisuuteen, sillä voidaan tarkoittaa myös tervettä itsetuntoa ja -luottamusta. Ei tämä blogi minusta yhtään aikaisempaa narsistisempaa tee, mutta nyt olen tuonut julkisesti esille arvottavani itseäni ja ajatuksensisältöjäni tietyn verran. Uudella tavalla haavoittuvan minusta tekee se, että levitän arkiset pohdintani (potentiaalisen) lukijan eteen ja jään jännittämään, kiinnostaako ketään. En pelkää, että kirvoitan kommentteja puolesta ja vastaan – pelkään etten kirvoita kommentteja. Keskivertous ei vaan ole koskaan ollut minun juttuni, ei edes silloin kun olisi pitänyt.

Niin taikka näin, olen täten tullut kaapista oman narsismiuteni ja noviisi-blogistin minuuteni kanssa. Nyt katoan hetkeksi eetteriin ja piakkoin alan analysoimaan, kuinka tämä ensitapaaminen sujuikaan. Olen muuten luonteeltani myös kärsimätön, joten seuraava päivitys lienee blogissa jo illalla tai huomenissa :) Niin ja toistakin korvaamatonta ensitapaamista minä ja perheeni odotamme innolla! Jo huomenna, tai todennäköisesti viimeistään ensi viikolla, kohtaamme ensi kerran pienen syysprinsessamme <3 Johtuen ensimmäisen synnytyksen kulusta ja tämänhetkisistä tilannetekijöistä (mm. vauvan painoarvio), synnytystavaksi on päätetty sektio. Tänään tehdyn, sarjassaan 4., lapsivesipunktion tulosten perusteella lääkäri päättää huomenna, koska nyytti saapuu luoksemme. Emme voisi olla onnellisempia ja enempää innoissamme! Ensikohtaamisia, ensikohtaamisia…     

 

PS. Sairaalassa ollessani huomasin surukseni, että työssä olleessa siistijässä ei ollut ripaustakaan narsismia. Kiittäessäni häntä tehdystä työstä (joka on mielestäni erittäin arvokasta, kiitos puhtaista lakanoista ja saniteettitiloista!), hän hätkähti hämmästyneenä. Kiitos oli selvästi ainut laatuaan aikoihin. Törkeää. Peruskäytöstavat takaisin arvoonsa, sanon!