177 – 63 – 38 jne.

Kuva: WeHeartIt

Me ei olla numeroita, mutta niin me vain itseämme arvioidaan. Parin kilon painon heittely voi olla ratkaisevaa itsetunnon ja henkisen hyvinvoinnin kannalta, vaikkei kukaan muu himppusen kiristynyttä farkunkaulusta huomaakaan.

Tuossa linkin takana Kaisa pohtii sitä, etteivät lukemat välttämättä kerro mitään sisällöstä. Muistan jokin aika sitten järkyttyneeni, kun jossain televisio-ohjelmassa hoikan ihmisen rasvaprosentti huiteli viidessäkymmenessä. Laihakin voi olla ”läski”, tiedän sen kokemuksesta.

Opiskeluaikani kuluivat niinkuin opiskeluajat monella: baarissa, pizzan voimin, minimaalisella liikunnalla. Painoni oli muutaman kilon nykyistä korkeampi, mutta samoihin vaatteisiin olen mahtunut viimeiset 13 vuotta, 16-vuotiaasta. En siis varsinaisesti ollut suurempi, mutta kaksoisleukani oli. Olin kaikkea muuta kuin timmi, sillä olin suorastaan löysä. Sormi painui puoliksi käsivarteen ja reiteen, koska mikään lihas ei ottanut vastaan.

Kyse ei ole pelkästään ulkonäöstä tai siitä painosta. Lihakseton kroppa ei jaksa kantaa arjessa, joten hartiasäryt ja hyytymiset kesken portaiden nousun ovat tavallisia. Lihas painaa tunnetusti enemmän kuin rasva, joten painonpudotuksen sijaan kannattaa haaveilla terveemmästä kropasta ja paremmasta olotilasta.

Painoni junnaa paikallaan, mutta liikunnan säännöllisyyden myötä erilaiset säryt ovat jääneet, allien sijaan käsissä on nykyään muutakin kuin valuvaa muotoa ja ylämäet menee pyörällä huomaamatta. Tästä syystä en edes omista vaakaa – mitä sitä mittailemaan, kun ei sillä ole niin väliä.

Ja silti turhamainen nainen nostaa päätään: käyn salilla vaa’alla noin kerran viikossa ja iloitsen jokaisesta sadan gramman pienentymisestä. Jos minun pitää sanoa painoni ääneen, kerron mielummin nykyisestä kuudestakymmenenstäkolmesta kuin vuoden takaisesta kuudestakymmenestäkuudesta. Siitäkin huolimatta, että ulkopuolisen silmin olen varmasti koko ajan näyttänyt ihan samalta, vaatekoko ei ole heitellyt eikä olonikaan ole sen kummoisempi.

On se kumma.