Kiirekiirekiire

Tällaisena rauhallisena sunnuntai-aamuna, vadin kokoinen teekupponen kädessä,
voi istua sohvannurkassa ja tuntea kerrankin kiireetöntä fiilistä.
Mihin se huomenaamulla taas katoaa?

Kuva: WeHeartIt

Vaikka haluaisin syyttää jatkuvasta kiireestäni jotakin, vaikka nyky-yhteiskuntaa, tiedän kliseisen totuuden pitävän paikkansa: luon kiireeni ihan itse.

Pieniä maistiaisia arjestani:

• Töihin tullessa napsautan ensin koneen auki ja riisun sitten vasta takin ja kengät, haen vesipulloon täytettä ja sitten voikin jo kirjautua koneelle. Käyn kurkkaamassa postit ja ilmoitustaulun ja sinä aikana kone on raksutellut itsensä toimintavalmiuteen. Sillä ajalla kun Outlook harkitsee aukeaisiko vai ei, olen ehtinyt avata jo kaikki muut tarvittavat ohjelmat ja tiedostot. Ei hetkeäkään hukkaan, hyvä minä!
• Hyödynnän ruoka- ja kahvitauot töissä puhumalla työasioista, kun aikaa palavereille on niin vaikeaa löytää.
• Vastaan kavereiden tekstiviesteihin vessanpöntöltä, jottei aikaa suotta mene hukkaan.
• Työpäivän jälkeen istuudun rentoutumaan: katson telkkaria, juttelen avopuolisoni kanssa, selaan kännykällä nettiä ja lueskelen päivän posteja. Tosi rentouttavaa.
• En osaa istua kahviloissa, julkisissa liikennevälineissä tai edes vessanpöntöllä tekemättä mitään. Kännykkäpelit ja naistenlehdet kulkevat mukanani kaikkialle.
• Perusviikonloppu: Herättyäni laitan vohvelitaikinan turpoamaan, jonka aikana ehdin siivota keittiön pinnat, laittaa pyykit pyörimään ja tehdä aamutoimet. Samalla kun paistelen vohveleita, teen smoothiet ja laitan kupilliset kahvia, siivoan jääkaapin ja tiskaan. Aamupalan aikana katson jonkin tallennetun tv-ohjelman, senkin velvollisuudentuntoisesti pois boksia täyttämästä. Syötyäni laitan pyykit narulle, pukeudun ja kipitän jo pikavauhtia salille. Matkalla hoidan puhelut ystävälle ja äidille sekä käyn apteekissa ja kaupassa. Treenin jälkeen suihku, ruuanlaittoa parille seuraavalle päivälle, ruokailu ja yhtäkkiä onkin jo ilta. Koska olen luvannut itselleni varata joka ilta lueskeluun ainakin tunnin, paahdan kiireellä jopa peiton alle. Lakkaan kynsiäni samalla kun selailen kirjaa. Yhtäkkiä muistan, että seuraavaksi päiväksi piti pakata liikunta- ja työmatkakamat, säntään takaisin ylös ja juoksentelen ympäri kotia kunnes on aika kaatua nukkumaan. Sinne meni se päivä, taas kerran.

Hengästyttää kirjoittaakin. Miksei sitä osaisi vain rauhoittua ja vetää joskus syvään henkeä? Tai tehdä vain yhtä asiaa kerralla. Missä välissä ne jotkut vielä lapsetkin kasvattaa?