Takarivin tyttö

Olen viettänyt elämäni takarivissä.

Ala-asteella minut istutettiin taakse, sillä porukka laitettiin suunnilleen pituusjärjestykseen kai näkyvyyssyistä. Samalla selityksellä olen istuttanut itseni taakse elokuvissakin (paitsi Lahden Iriksessä) ja muiden hyvinvointi on hyvä tekosyy paeta takariviin myös jumpissa – olisihan se nyt kurjaa, jos joku ei takaani näkisi ohjaajaa. Myös valokuvissa olen takana, että kaikkien kasvot pääsevät esille (paitsi mieluusti omani jäävät muiden pimentoon). Lukiossa istuin perällä siksi, että edessä olisi ollut hiukkasen noloa nököttää ja opettaja olisi varmaan huomannut, että kirjoitan päiväkirjaa matematiikan kaavojen sijaan.

Vaikka en varsinaisesti eturivissä ahdistu, niin takana ei ainakaan tarvitse suoda ajatustakaan sille, kuka takaraivoani ja tekemisiäni tuijottaa. Tavallaan kuitenkin nautin siitä, kun joskus vahingossa erehdyn vieraassa tai joudun pakon edestä täydessä jumppasalissa eturiviin, sillä itsensä ylittäminen tuntuu aina hyvältä. Voisihan tästä varmaan hakea jotain syvempääkin selitystä itsetunnon heikkoudesta ja esilläolon vaikeudesta, ja ne varmaan pitävätkin osin paikkansa.

Jos valita saa, pakenen perälle. Paitsi autossa valtaan etupenkin.