Kuuliaisuus äidinmaidosta

Minua hämmästyttää ja surettaa kerta toisensa jälkeen yksi vanhanaikaisuus. Se, miten monet elävät edelleen niin, etteivät vain häpäisi sukuaan tai tekisi vanhempiaan surulliseksi. En tietenkään tarkoita, että pitäisi väkisin tehdä päinvastoinkaan, mutta toivoisin, ettei kukaan eläisi vain toisten toiveita toteuttaen.

Vaikka itsekin elän osittain niin. Olen kulkenut – alitajuisesti, väittäisin – melko lailla sitä polkua, jota olen ajatellut vanhempieni minulle toivoneen.

Olin joskus vuosia sitten tolkuttoman väsynyt silloiseen duuniini ja hain ihan toisenlaista. Sain paikan, mutta hetken iloitsemisen jälkeen tajusin, etten kehtaisi kertoa kenellekään tekeväni aivotonta duunarintyötä (pahoittelen sanavalintaani), kun olen kuitenkin aina tähdännyt ja opiskellut korkeammalle. Niinpä hylkäsin paikan ja jatkoin väsyneenä, stressaantuneena ja ahdistuneena vanhassa työssäni vielä muutaman vuoden.

Vedän aina syvään henkeä ja lasken kahteensataan, kun äitini lehtiä lukiessaan toteaa ”mitäköhän tuon vanhemmatkin ajattelevat, varmasti hirveä häpeä sen äidille”. Tiedättehän, tyyppi on tehnyt murhan tai esiintyy ilman vaatteita tai laukoo ennakkoluulottomia mielipiteitään, ja äitini miettii vain, mitä tyypin äiti asiasta ajattelee. Kai se on äidin osa, itsehän en siitä ymmärrä. Mutta kyllä minulle tulee ensimmäiseksi mieleen tyypin oman elämänsuunnan lopullisuus (jos sitä murhaa ajatellaan) tai sen rohkeus (se alaston tai suulas tapaus), ei niinkään sen vanhemmat.

Eihän me voida olla vain vanhempiemme jatkeita, eihän?