Rimpula

Salilla yläkroppatreeniä tehdessä ja samalla itseäni peilistä tuijotellessani mietin tänään spaghettimaista olemustani ja sen väistämättömyyttä – jos se nyt on sitä. Olen pitkä ja hoikka, pienin lihaksin varustettu ektomorfi, kai lopun elämääni. Vai?

Treenillä olen toki saanut lihakseni kasvamaan, mutta pienestä rasvaprosentista huolimatta saan lihakseni näkyviin vain pumpatessani niitä. Ihan kivalta ihon läpi tökkiessä tuntuva lihas jää normielämässä piiloon, sillä loppujen lopuksi rimpulakäteni ovat superkapoiset. Höh.

Kuva: Iltalehti

En toivo noita kuuluisia Madonnan käsivarsia, mutta tykkäisin nähdä joitain hikoiluni tuloksia myös peilistä. Ja haluaisin ylipäätään kehittyä enemmän ja nopeammin. Mutta ei. Monen vuoden kuntosalikäynneistä huolimatta olen saanut nostettua painoissa kilomääriä harmillisen vähän. Kiukuttaa kuulla miespuolisista ystävistä, jotka ilman minkäänlaista treeniä (niinku ikinä…) vetävät tuplapainot tai -toistomäärät verrattuna minuun.

Ei sillä, että ihan varsinaisesti valittaisin olevani hoikka nainen, muttamutta… 😉

Sadan punnerruksen tavoittelu on mielestäni aivan absurdia, hyvä kun selviän suorin jaloin 3×8 -sarjasta… Vai pitäisiköhän minun ottaa tavoitteeksi jotain just noin haasteellista, jotta voisin taistella ja haaveilla ja kiroilla – ja ehkä lopulta sen saavuttaa? Kai se lihasvoimakin jossain määrin kasvaa tämmöisillä pitkilläkin? Tosi nopealla googletuksella en onnistunut löytämään aiheesta järkevää tietoa.

Kun juuri muita tuloksia en näe, revin iloa treeninjälkeisen päivän lihaskivuista. Tunteepahan tehneensä edes jotain, tulos kai sekin.

Aerobisessa treenissä kunnon kasvamisen huomaa helpommin ja tuloksetkin ovat merkittävämpiä, mutta ei kai sitä spinning-pyörää ja lenkkipolkuakaan voi pelkästään ja loputtomiin jyystää..?