Viel viis minuuttia!

Aika on suhteellinen käsite, kuten tiedetään. Joskus tunti on äärimmäisen lyhyt aika, joskus taas minuuttikin matelee. Jälkimmäinen on usein helppo huomata katsellessaan polkijoiden ilmeitä sisäpyöräily-tuntia vetäessä. Kun ilmoitan salin edestä, että biisi kestää enää kaksi minuuttia, osan ilme valahtaa ja silmistä on selvästi luettavissa joko kirosanoja tai armonpyyntöjä. Yritän tsempata, että heiiii ajatelkaa, minuutti tai pari teidän koko pitkästä elämästä, ei todellakaan ole pitkä aika! Mutta tiedän kyllä täsmälleen, mitä heidän mielessään juuri sillä hetkellä liikkuu.

Tiedän, koska olen niin lukuisia kertoja itse tuskaillut kellon kanssa rankalla jumppatunnilla tai juostessa. Samanlaisia tuntemuksia aiheuttaa usein juoksumaton matkamittari. Kun itse kokee juosseensa jo hyvän matkaa, ehkä jopa puolet tavoitteestaan, antavat nämä kiusallisen tarkat ja peräänantamattomat mittarit totuuden lävähtää kasvoille: takana viisi minuuttia ja reilut 800 metriä. Aha. Mikäs siinä sitten, ei muuta kuin eteenpäin vain (sanoi mummo umpihangessa..?).

Joskus ei vain kulje, ei kerta kaikkiaan. Silloin liikkuminen on suorittamista ja se kuuluisa flow’n tunne on vain irvokas artikkelinaihe naistenlehdessä. Koska liikuntaa haluaa ajoittaisesta tuskasta huolimatta harrastaa, on mietittävä, miten siitä saisi ilot irti. Tuo väsymys ja kellonkatseluhan useimmiten johtuu pään sisältä lähtevästä väsymyksestä eli toisin sanoen itsensä motivoimisen epäonnistumisesta. Harvoin kyse on siitä, että jalat ihan oikeasti pettäisivät alta, vaikka mieli tällaisesta mahdollisuudesta kiivaasti varoitteleekin.

Mikä siis auttaa, jos liikunta tuntuu harmaalta puurtamiselta? Jokaisella on varmaan omat konstinsa, mutta minulla auttavat eniten:

• Musiikki – ainakin hyvä sellainen. Hyvät sanat kuljettavat metsäpolulla, mutta ennen kaikkea tiukkaan rutistukseen tarvitaan tiukkoja rumpuja. Hyvä rytmi korvissa, rento meno jaloissa. Mutta koitapa soittaa minulle jotain techno-trance-kökköä, niin katselen takuuvarmasti kelloa jo alkulämmöissä.
• Ystävä – ainakin hyvä sellainen. Jonkun kanssa joristessa lenkki taittuu kummasti pidemmälle kuin yksinään ja itse asiassa ensimmäisen yhtään pidemmän (muistaakseni 45 minuuttia) juoksulenkkini tein enemmän juosseen ystävän tsempittämänä. Ryhmäliikuntatunneilla kaverista on tosin mielestäni enemmän haittaa kuin hyötyä, ainakin jos kiikuttaa mukaansa puheliaan tapauksen.
• Oikean lajin valinta oikeaan hetkeen. Joinain päivinä ei vain juoksututa, vaikka askelta kuinka yrittäisi laittaa toisen eteen. Myönnettävä on, että joskus meno alkaa takkuisen alun jälkeen maistua, mutta jos harjoitusohjelma ei välttämättä vaadi tietyn lajiharjoituksen läpiviemistä juuri tänään, niin kannattaa kurkata myös viereiseen jumppasaliin. Minulla ainakin on ihan erilaisia päiviä: Toissapäivänä oli vähän nuiva olo , joten tein vain puolentoista tunnin kävelyn. Eilen vedin energisen päivän kunniaksi kolmen tunnin yhdistelmätreenin lihaskuntoa, aerobista ja venyttelyä. Tänään jalat muistuttelevat eilisestä, joten satsaan treenissäni yläkroppaan ja venyttelyyn. Mielikin pysyy virkeämpänä, kun ei tahkoa koko ajan samaa. Ja jos ei kerta kaikkiaan joku juttu irtoa, niin vaihda lajia kokonaan! Ei maailmasta vaihtoehdot lopu.
• Maisemanvaihto. Joskus tekee hyvää hypätä julkisiin, ajaa niin pitkälle kuin vempele vie, ja kävellä tai juosta takaisin (metrossa ja lähijunassa onnistuu myös pyörän kuljetus, huom!). Askel nousee huomattavasti kepeämmin vierailla kuin satoja kertoja tarvotuilla poluilla, kun mielellä riittää tutustuttavaa ja ihailtavaa. Joskus olen tehnyt tämän myös toisinpäin: juossut niin pitkälle kuin jalat vain kantaa, nauttinut eksymisen ja seikkailun fiiliksestä, ja hypännyt bussiin kun siltä tuntuu. Ainakin viimeksi mainittu toki vaatii melko tiuhaan kulkevaa ja kattavaa julkisen liikenteen verkostoa, mutta Helsingissä tämä onnistuu mainiosti – kulman takaa löytyy aina joku pysäkki.
• Syö, juo, nuku, lepää! Muuten ei onnistu mikään. ”Huonosti pohjustetun” treenin kyllä huomaa, ja samoin käy kahden-kolmen tunnin – saati pidemmän – treeniputken aikana, jos ei välillä tankkaa. Terve järki käteen!

Salillemme on taas tulossa maratonspinning-ilta, johon aion valmistua henkisesti päättämällä, että nautin joka ikisestä hetkestä. Asettaudun saliin niin, etten näe kelloa ja säädän sykemittaristanikin kellon näkyviltä. Poljen poljen poljen vain – ja nautin, ihan varmasti! 🙂 Kello nimittäin, jos joku, vie treenistä usein ilon.

Kuva: WeHeartIt