Huh hah hei ja rommia pullo!
Olen pohtinut omaa alkoholinkäyttöäni jo vuosia – ja tuntuu, etten ole ainoa kolmekymppinen, joka herää samaan.
Aloitin juomisen neljätoistavuotiaana, paukkuvana marraskuun pakkasiltana ystäväni vanhempien kotiviinillä. Pullo puoliksi, paljon horjahtelua ja naurua, juttelua tuntemattomille, puoli yhdeltätoista kotiin. Illalla vielä ihmettelin, miten isäni muka huomasi minun olevan humalassa, vaikka jälkeenpäin ajatellen seinästä ja pianosta kiinni pitäminen kaatumisen estämiseksi on melkoisen selvä merkki.
Vaikka siis jäinkin juomisesta kiinni heti ensimmäisellä kerralla, ei se estänyt minua jatkamasta pian rakkaaksi muodostuvaa harrastustani. En itse asiassa enää muista, kuinka usein ihan nuorena tuli juotua, mutta ainakin 16-vuotiaasta eteenpäin se oli lähes jokaviikkoista. Väliin tuli luontevia – pitkiäkin – taukoja, mutta opiskeluajat kuluivat varsin kosteasti 2-3 iltana viikossa. Ja pakko myöntää: se oli yksi elämäni parhaimmista ajanjaksoista. Minulla oli paljon Aitoja Hyviä Ystäviä ja hoidin kouluni toivotulla menestyksellä. Juominen alkoikin arveluttaa vasta sen jälkeen, kun siihen liittyvät asiat, ihmiset ja lieveilmiöt eivät olleet enää pelkästään positiivisia.
Kahdenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen krapulat pahenivat. En tarkoita, että humalaisen illan seurauksena olisi välttämättä ollut sen pahempi olo kuin ennenkään (tosin usein kävi näinkin), mutta krapuloiden kesto piteni ja niiden vaikutukset mielialaan ja uneen vähintään triplaantuivat. Kun vielä viitisen vuotta sitten kolmekaan hulvatonta iltaa putkeen ei tuntunut kuin lompakossa (ja oletettavasti maksassa), toisen neljännesvuosisatani pyörähdettyä käyntiin jo yksikin päivä on seurannut harmaana varjona vähintään pari päivää. Kahden kostean illan viikonloppu muistuttaa itsestään pitkään: sunnuntaina on paha ja laiska olo, maanantaina iskee epämääräinen ahdistus ja mä-en-kyllä-osaa-mitään -fiilis, maanantain ja sunnuntain välinen yö menee ihan pyllylleen, tiistaina väsyttää ja olo on voimaton, ja vielä keskiviikkonakin tunnen oloni naatiksi ja joskus itkuiseksikin. Torstaina on sitten normaali olo – ja jos huonosti käy, perjantaina sama pyörähtää käyntiin uudelleen. Eniten minua taitaa korveta se, etten saa mitään aikaiseksi krapulassa, koko päivän sohvalla lepääminen ei kerää voimia tulevaan viikkoon eikä laiskottelusta edes pysty pahoinvoivana nauttimaan.
Kuva: WeHeartIt
En voi myöskään olla miettimättä, mitä kaikki ne viidentoista vuoden aikana kumotut pullot ovat tehneet aivosoluilleni. Mihin kaikkeen minulla voisikaan olla nyt mahdollisuuksia, jos en olisi juonut niin paljon? Olisinko näin keskittymiskyvytön? Toimisiko harhaileva muistini paremmin? Ymmärtäisinkö helpommin laajoja asiakokonaisuuksia, fysiikkaa, filosofisia ongelmia ja biologian ilmiöitä, jotka nyt menevät käsityskykyni yli? Olen vakuuttunut siitä, että muistini on huonontunut siitä, miten tehokkaasti se vielä parikymppisenä toimi. Toki muisti iän myötä muuttuu ja tutkitusti se aloittaa jo 20-vuotiaana alamäkensä, mutta sen ei pitäisi tuntua arjessa ennen eläkevuosia.
Minua on herätellyt myös lähipiirin kasvanut riippuvuus alkoholista ja sen seurannaisilmiöt: työttömyys, kehno ruokavalio ja osin myös siitä johtuen terveys- ja varsinkin mielenterveysongelmat, ja jopa ajoittainen kodittomuus. Näköalattomuus, haluttomuus, passiivisuus, kyynisyys, negatiivisuus, realismin puute. Eräässä teatteriesityksessä se sanottiin parhaiten: viikonloppuisin baareissa tapahtuu ”turhautumisen kollektiivista huuhdontaa” ja niinhän se nimenomaan on. Olen nähnyt niin paljon sellaista, mitä en arvosta ja millaiseksi en koskaan halua tulla, että minun on ollut helppo valita toisin (vaikka välillä lipsahtelenkin). Käänteispsykologista mallioppimista.
Ja paitsi se, että haluan pitää kiinni fyysisestä ja psyykkisestä hyvästä olostani ja tasapainoisuudestani, tahdon myös säilyttää elämässäni valintoja. Baareissa joka viikonloppu (tai joka ilta) notkuvat ihmiset kuvittelevat elävänsä täysillä. He muistavat viljellä muille lausetta ”sä et kans ikinä tee mitään” ja pitävät huolen siitä, että baari-illan väliin jättävä kuulee moneen kertaan olevansa ”tylsä” ja ”aikuinen”. Todellisuudessa juuri heidän elämänsä on ennalta arvattavaa, kuolettavan tylsää ja kuin rikkinäinen levy itseään toistavaa. Minulla sen sijaan on monia harrastuksia ja ystäväpiirejä, käyn elokuvissa, teatterissa, piknikeillä, matkustelen Suomessa ja ulkomailla, heittäydyn hetken vietäväksi eikä minulla ole varmaan kymmeneen vuoteen ollut kertaakaan tylsää (oikeasti, miten ihmisillä muka ehtii olla tylsää???). Minulla on valtavasti erilaisia hyviä kokemuksia ja muistoja, jotka kantavat minua ajoittain yksitoikkoisessakin arjessa. Jos olisin kaiken tuon ajan ollut epätylsä epäaikuinen, minulla olisi huuruisia muistoja ei-mistään.
Baareihin kiinnittyneet ovat usein kykenemättömiä olemaan yksin. Heidän mielestään kotona on tylsää, telkkaristakaan ei tule mitään. Olen aina ihmetellyt sitä, miten minulta niin usein on kysytty ”mitä sä sitten oikein teet??” kun kieltäydyn lähtemästä baariin. Mitäs sinä sitten teet? Istut vuodesta toiseen samoilla baarijakkaroilla, jauhat illasta toiseen samojen ihmisten kanssa samoja kuluneita läppiä. ”Voi harmi, etten ole tehnyt samaa”. Huokaus. Maailman suurin harha on, että baari-illan väliin jättämisessä menettäisi jotain.
Kun sitten tapaan ihmisiä – baarissa tai missä vain, enhän minäkään toki tuoppiin sylje – haluaisin käydä keskusteluja, puhua, vaihtaa ajatuksia. Työstä, harrastuksista, ihmisistä ja niiden välisistä suhteista, maailman tapahtumista, ihmetystä herättävistä asioista, jutuista joihin olen törmännyt – kaikesta mahdollisesta. Tuntuu kurjalta kerta toisensa jälkeen huomata, että jos puheenaiheet eivät sivua elämän vittumaisuutta tai dokaamista, kukaan ei jutuistani innostu. Keskustelunaloitukseni on kerta toisensa jälkeen tyrmätty paljon sanovalla aijaalla, jonka jälkeen tuoppiin tuijottava pönötys tai eilisen jatkoihin liittyvien puuttuvien palasten etsiminen jatkuu. Alan itsekin taipua siihen, ettei todellisia ystäviä baareista löydä – ainakaan, jos ystävyys ei rantaudu myös niiden ulkopuolelle.
Käytän siis edelleen alkoholia silloin kun sitä tarjotaan, tai kun tarjolla on hyvät bileet, tai kun haluan juhlia tai nähdä niitä ystäviä, joita ei päivänvalossa koskaan tapaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että hallitsen alkoholin käyttöni. En koskaan ota krapulahuikkaa, en milloinkaan juo yksin kotona enkä koskaan halua ensisijaisesti nimenomaan juoda alkoholia tai humaltua, vaan jotain edellä mainituista. Toisaalta en juuri koskaan ota vain yhtä lasillista, vaan vetäisen suomalaisittain kunnon kännit, jos kerta aloitan. Mitä sitä suotta menettämään yöuniaan parin viinilasillisen takia, kun voi samoin seuraamuksin vetää kaksin käsin?
En ole valmis tekemään päätöstä absolutismista enkä sellaista taida edes kaivata. Minulle on riittänyt ja tehnyt hyvää jo pelkästään se, että olen pohtinut ja reippaasti kyseenalaistanut alkoholin merkityksen ja suhtautumistani siihen. Itsestään”selvät” perjantaikännit osoittavat sellaista selkärangattomuutta, jota en ole missään tapauksessa valmis itsessäni hyväksymään. Jos juon, juon ilolla, mutta jään myös rauhallisin mielin kotiin. Lähiaikoina vaaka on kallistunut vahvasti jälkimmäiseen.
Elämä on valintoja: Kumman sinä valitsisit, reippaan ja pirteän olon vai alituisen voimattomuuden ja matalan mielialan? Tasaisen ja hyvän mielen vai jatkuvan nousuhumalan ja serotoniinivajeen aiheuttaman vuoristoradan. Tuskinpa kukaan jälkimmäisiä – paitsi että juuri niin suuri osa suomalaisista tekee joka viikonloppu Tee valinta, mitä sitten valitsetkin! Mutta älä ajaudu lampaana virran mukana vain siksi, että sattuu olemaan viikonloppu. Ja näillä sanoilla: iloista pitkää viikonloppua! :)