Uimakoulu

Kävinpä tuossa keväämmällä uimakoulun,
minä, kolmekymppinen ihan hyvin aiemminkin pinnalla pysynyt.

Kuva: WeHeartIt

Halusin oppia uimaan hyvin, en vain räpiköimään pinnalla. En ole koskaan pelännyt vettä, mutta en ole nauttinut uimisesta, koska se on tuntunut huonosta tekniikasta johtuen niin raskaalta. Painuin siis kahdeksan kerran tekniikkakurssille.

Pakko myöntää, että mietin uimakouluun osallistumista vuosia. Jotenkin se tuntui kamalan nololta ajatukselta – mitä se ei sitten loppujen lopuksi lainkaan ollut, vaan pelkästään kivaa ja hauskaa. Sitä paitsi ainakin Helsingin seudulla myös aikuisten uimakoulut (esim. nämä) ovat kuulemma jatkuvasti täynnä, eli en todella ole ainoa.

On muuten aika kummallista, että niin moni suomalainen ei osaa aikuisena uida – eikö me kaikki kuitenkin jonkunlaisia uimamaistereita ala-asteajoilta olla?
Minulle niistä koulun pakollisista uimatunneista jäi käteen lähinnä
inho ja häpeän tunne, niinkuin koululiikunnasta ylipäätän.

Ensimmäistä kertaa ikinä opin uimaat kasvot vedenpinnan alla ja rintauinnin tekniikka on ilmeisesti ollut väärä koko elämäni (ja väärä se näkyy olevan suurimmalla osalla muistakin, kun nyt olen uimareita sillä silmällä tsekkaillut). Kroolaus tuntuu oikeasti kivalta tavalta uida eikä vain ammattilaisten vauhtikeinolta. Ja ikisuosikkini selkäuintikin sai ihan uutta potkua.

Nyt vaan pitäisi käydä uimassa, ettei mennyt kurssi ihan harakoille. Sen sijaan olen löytänyt itseni kerta toisensa jälkeen vesijuoksualtaasta…