Askelten historiaa
Olen aina suuresti ihaillut niitä ihmisiä, jotka voivat rehellisesti sanoa liikkuneensa koko elämänsä. Joiden kropasta näkee, että liikunnallisuus todella on verissä. Ja joiden energiatasot hipovat taivaita, koska aktiivisuus on niin näkyvä ja tuntuva osa persoonaa ja habitusta.
Kyllähän minäkin olen liikkunut. Jokainenhan liikkuu lapsena: seikkailee pyörällä ja jaloilla ympäri kotipaikkakuntaansa, leikkii ja pelaa. Vaikka eihän sitä liikunnaksi silloin vielä miellä, vaikka huhkiikin menemään esim. sen UKK-instituutin määrittelemän 7-14 tuntia viikossa.
Kävin Naisvoimistelijoissa aina satujumpista lähtien, mutta mitään erikoista kipinää en lajiin ikinä löytänyt. Samoilin partion kanssa metsissä ja siitä jopa pidin. Viimeisetkin innot liikuntaan vei kuitenkin se perinteinen: koulun liikuntatunnit. Jokaisella on varmasti ollut ainakin yksi luotaantyöntävä, pahaa mieltä ja puistatuksia aiheuttava, ilkeä ja piinaavaa liikunnanope – minulla se oli ala-asteella. Kun lapsi kerran luonnostaan liikkuu paljon, miksi se into niin monelta tapetaan?
Varhaisteininä en liikkunut juuri ollenkaan. Kun koulussa piti uida, minulla oli menkat. Kun oli hiihtoa, suksissani oli väärät voitelut. Kun pelattiin pesistä, minut valittiin viimeisten joukossa. Yleisurheilukisat olivat ainoat, joista sain jotain edes jotain kicksejä, koska ylipitkillä jaloillani viuhdoin satasen kohtuullisen vauhdikkaasti. Tekniikasta viis, kunhan tuuli vinkui korvissa. Ja koulujen välisten kisojen, kuten ruotsalaisviestin, vuoksi sai sentään olla päivän pois koulusta.
Kun noin 14-vuotiaana alkoivat ensimmäiset puheet paksuista reisistä ja ihramahasta (nykynuorilla ehkä vielä aiemmin?), lähdimme tyttöporukalla step- ja body-tunneille, joilla käytiinkin vuosia. Ja niitä vuosia minä muistelen lämmöllä. Silloin minuakin puraisi vapaaehtoinen ja jopa miellyttävä liikuntakärpänen, joka on kantanut hedelmää tähän päivään asti. Opiskelijavuodet tosin kuluivat koulun ja baarin välillä, joten tuo steppailu unohtui noin viiden vuoden harrastamisen jälkeen. Tein minä sentään pitkiä kävelyitä monta kertaa viikossa, otin haltuun uutta ja niin rakkaaksi muodostunutta kotikaupunkiani. Lähdin usein vain viemään roskapussia pimenevään iltaan ja palasin kotiin vasta parin tunnin päästä.
Kun edellisestä aktiivisen liikunnan kaudesta oli kulunut lähes viisi vuotta (ja monen monta baarissa vietettyä iltaa sekä niiden mukana tulleita kiloja ja menetettyä kuntoa), takerruin eräässä yövuorossa paikallisen kuntoketjun loistavaan tarjoukseen: 2 vuoden jäsenyys 7 kuukauden hinnalla. Yhtäkkiä oli täysin selvää, että minun täytyy taas päästä liikkumaan. En edes osannut epäillä, että kahteen vuoteen sitoutuminen voisi pitkästä aikaa olla aikamoinen juttu. Sinä yönä piirsin kalenteriin tuon ketjun kiinnostavat jumpat ja tunnit – ja kävin samalla salilla erittäin aktiivisesti neljä vuotta siitä eteenpäin. Nykyisellä salillani olen käynyt jo kolme vuotta, eli takana on seitsemän liikunnan täyteistä, onnellista ja hyväkuntoista vuotta. Sittemmin olen kouluttautunut myös ohjaajaksi ja tulevaisuus tällä saralla on ihastuttavasti auki ja mahdollisuuksia täynnä.
Nyt voin rehellisesti sanoa, että liikunta on tärkeä, olennainen ja erottamaton osa elämääni. Se määrittelee sitä, kuka olen ja miten itseni näen. En voisi enää elää ilman – ja toivon todella, että tämä mentaliteetti säilyy läpi loppuelämän. Ettei vain käy näin:
