Liikunnan iloa vai harrastamisen pakko?

Käsi ylös, kuinka moni harrastaa liikuntaa puhtaasti sen tuottaman ilon ja hyvän olon vuoksi? Väitätkö, etteivät kulutetut kalorit, sulatetut kilot, kokoa pienemmät farkut, peilikuva tai muiden mielipiteet vaikuta lainkaan asiaan? Lähdetkö salille, ladulle tai lenkkipolulle karkoittaaksesi syöpä- tai sydänsairausriskiä tai ylläpidätkö kuntoasi pitääksesi perussairautesi kurissa? Onko liikuntaa ylevämpää, jos liikkeelle potkii terveys ja hyvä mieli, ei ulkonäkö tai muut pinnalliseksi koetut tekijät? Kumpi on merkityksellisempää, lopputulos vai sen motivaattorit?

Luulen, että suurimmalla osalla meistä vaakakupissa painaa ainakin pari tekijää. Kun taivaalta sataa kämmenen kokoisia rättejä, työpäivä on tiristänyt kropasta viimeisetkin mehut ja olisi paljon muutakin tekemistä kuin hikoilla kuntopyörän päällä, mikä kuitenkin saa lähtemään? Hyvinä ja energisinä päivinä varmasti se liikunnan ilo ja siitä saatava hyvä mieli, mutta takkuisempina päivinä laittaisin rahani likoon ulkonäön tai jonkun pakottavan syyn puolesta.

Aina välillä on niitä treenikertoja, kun kurkistaa kelloon tai matkamittariin vähän väliä vain havaitakseen, että vielä on paljon tahkottavaa ennen kuin tunti loppuu tai tavoite täyttyy. Niitä kertoja, kun jalat painavat tonnin ja takaraivo huutelee lannistavia iskulauseita tyyliin ”ei h****tti, nyt ei jaksa!” Tällöin saan itseni yleensä uuteen iskuun tehokkaalla mentaalivalmennuksella. ”Näin ne läskit sulaa!”, ”Vähänkö näytän hyvältä ensi kesänä!” ja ”Kun vähän lisään vastusta, saan tuon ohjaajan unelmareidet!” tehoavat jostain käsittämättömästä syystä silloinkin, kun en oikeasti edes lauseisiin usko – saati että minua hirveästi olemattomien läskien sulaminen kiinnostaisi. Noilla hetkillä ”Mulla on tosi hyvä olo tän jälkeen” ja ”Kyllä nyt verenpainearvot saavat kyytiä” eivät vain toimi.

Harrastanko siis liikuntaa halusta vai velvollisuudesta? Osin molemmista, totta puhuakseni. Rakastan liikkumista, kunnon hikeä ja sen jälkiseurauksia: hyvää ja tasapainoista mieltä sekä lisääntynyttä energiaa arkeen. Liikun, vaikkei minun missään tapauksessa ole pakko (sen enempää kuin kaikkien meistä – toisaaltahan voidaan ajatella, ettei kenelläkään olisi varaa olla liikkumatta). Liikun, koska haluan.

Mutta maksan maltaita salijäsenyydestä ja juoksen jalat tervassa myös siitä syystä, että haluan pitää itseni kunnossa: haluan lihaksikkaat olkapäät, vahvat vatsalihakset, terveen ihon ja kestävyyttä nousta portaita hengästymättä. Haluan ylläpitää mielikuvaa itsestäni aktiivisena ja aikaansaavana tapauksena. Eikä kapeammista reisistä ja alle 64kg vaakalukemastakaan ole haittaa ollut, iloa ja onnea nekin tuovat, vaikkei niiden varmaan pitäisi.

Olen sitä mieltä, että liikunta vie aina plussan puolelle, vaikka sitä harrastaisikin ns. pinnallisista syistä. Omia motivaattoreitaan on kuitenkin hyvä ajoittain miettiä, sillä ne kertovat paljon meistä itsestämme, arvoistamme ja siitä, miten armollisesti suhtaudumme itseemme ja arjen valintoihin. Korvat tarkkana siis silloin, kun olkapäillä istuvat pikkuminät käyvät keskustelua siitä, onko tänään hyvä päivä treenata.