Kevyempi elämä?
Vielä muutamia kuukausia sitten valitsin hyllystä mieluummin kevyttuotteen kuin täysrasvaisen tai -sokerisen. Vaikka rasvasota velloi ja Atkins-keskustelukin oli kääntynyt maltillisempaan hiilihydraattitietoisuuteen, minussa istui syvästi vanhat Puskan opit: paljon kuituja, vähän rasvaa. Varsinaisen rasvakammon olin tosin hylännyt jo parisen vuotta sitten, kun Kiloklubi näytti miten paljon sitä rasvaa todella pitää päivässä saada.
Sitten minussa alkoi naksahdella, yksi kerrallaan. Valoja syttyi, kun katsoin mielenkiintoisia dokkareita, luin silmiä avaavia artikkeleja ja kirjoja sekä keskustelin asiasta eri käsityksiä omaavien ihmisten kanssa. Perinteiset ravitsemuskäsitykset olivat tiukassa, mutta ne saivat haastajia.
Olin ennen vahvasti sitä mieltä, että vaikka lisäaineista huhuttiinkin kaikenlaista, eivät ne minun elämääni pilaisi. Jos niistä saisinkin syövän tai kuolisin niiden vuoksi nuorempana, ihan yhtä hyvin voisin saada sairastua jogurttipurkkien kansien nuolemisesta (näin minun lapsuudessani väitettiin) tai kuolla auton alle. Elämä on. En vieläkään pelkää lisäaineita.
Sen sijaan olen alkanut entistä enemmän haikailla aidon ruuan perään. Sellaisen, joka on täyttä tavaraa, täynnä vitamiineja, hivenaineita ja kasvissyöjän aina ajattelemaa proteiinia. Miksi söisin luonnottomilla aineilla pakattua vanukasta, kun voin tehdä taivaallista ja vitamiineilla täyteen tupattua sorbettia?
Kun ennen ajattelin, että vähärasvainen on se pienempi paha, tutkailen nykyään tarkasti, millä rasva on tuotteessa korvattu. Kysehän ei ole vain siitä, että tuotteesta on otettu rasva pois, vaan sen tilalla on aina paljon prosessoidumpi paketti. Miksi haluaisin antaa teollisuuden pyörittää ruokaani valmistusvaiheesta toiseen, kun voin sen sijaan hakea hallista varmasti puhdasta ruokaa, pellolta pöytään -periaatteella?
Silti, sen harvan kerran kun vuodessa limsaa juon, otan edelleen mieluummin lightin. Aspartaamia enemmän minua kuvottaa ajatus siitä sokeripalapinosta, joka perustuotteeseen näkymättömänä sisältyy. Ehkä joskus mieleni muuttuu tässäkin.
Nykyisin uskon, että 1) eri ihmisille voi sopia erilainen ruokavalio, 2) rasvaa pitää saada, sillä jo aivojen kuivapainosta n.60% on sitä itseään, ja että 3) hiilihydraattien kanssa kannattaa olla tiedostava, mutta kokonaan niitä ei tarvitse karsia pois. Luulen, että aika monen ajatukset ovat lähiaikoina kääntyneet samaan suuntaan.
En koskaan pystyisi enkä edes haluaisi noudattaa kovin tiukkaa dieettiä, minkäänlaista, sillä nautiskelu ja sallivuus ovat iso osa hyvää ravitsemusta. Tärkeämpää on todella oppia kuuntelemaan kroppaansa: mitä se milloinkin haluaa ja mistä sille tulee hyvä olo. Kourallinen sipsejä, okei, se ei ketään tapa, mutta pussillisen viimeisiä muruja mättää usein jo pakkomielteisesti suuhun, vaikka kuvottaa sekä fyysisesti että henkisesti.
Joskus määrä korvaa laadun ja silloin on kiva syödä PALJON, mikä onnistuu hyvällä omatunnolla, kun ruoka on kasvisvoittoista ja prosessoimatonta. Toisaalta puhtaita makuja tarvitaan usein vähemmän, sillä mieli tyyntyy pienemmästäkin määrästä.
Kuva: Novartis Finland