Liikunnallinen muttei urheilullinen

Tiedättekö niitä ihmisiä, joille näyttää vähän zumba-videota ja he pyörähtelevät heti perässä? Jotka eivät koskaan törmäile jumppatunneilla toisiin ja joiden ei tarvitse miettiä, kumpi käsi nousee missäkin vaiheessa. Jotka osaavat pelata kori-, lento- ja uppopalloa, jotka valittiin koulussa ensimmäisinä joukkueisiin ja jotka harrastavat sukellusta, suunnistusta, joogaa ja kaikkea siltä väliltä.

Minä en ole sellainen.

Minä kompuroin, lähden greipissä väärään suuntaan, en ikinä osu palloon enkä saa nenääni polviin. Olen hämmentävän usein steppilaudan väärällä puolella, uintitekniikkani on olematon ja sinnikkäästä harjoittelusta huolimatta hauikseni on herneenkokoinen. Vihaan penkkiurheilua. Niin ja olin useimmiten viimeisten joukossa, kun pesäpallojoukkueita muodostettiin – eikä ihme, enpä olisi itsekään ottanut itseäni seisoskelemaan takakentälle tumput suorina.

Silti minä rrrrrakastan liikkua. Harrastan säännöllisesti noin kolmeatoista lajia ja haaveilen vielä muutamasta. Saan parhaat fiilikseni hikoilusta, itseni ylittämisestä ja ylipäätään aktiivisuudesta. Onneksi sentään näihin nähden minulla on vähän toivoa:

(ehkä hassuin juttu ikinä!)