Liikunnan iloa vai harrastamisen pakko? vol.2

Jäin vielä miettimään tätä postaustani. Mitä luulette, onko joitain lajeja, joita harrastaa puhtaasti ilosta – ja sitten taas toisia, joita jyystää liikkumisen pakosta ja tehojen vuoksi?

Minä voisin kävellä tuntikausia ja nauttia arkkitehtuurista (ei niin että siitä oikeasti jotain ymmärtäisin), luonnosta ja ennen kaikkea keskusteluista lenkkiseuran kanssa. Vaikka keräilen kävelystäkin innokkaasti liikuntapisteitä Heiaheiaan, en koe sitä liikuntana samassa mielessä kuin esimerkiksi juoksua.

Kuva: HeiaHeia!

Juoksua harrastan siksi, että minua ketuttaa muiden vetelevän maratoneja kun itse huohotan juostessa kotoa lähi-Alepaan (n. 200m.). Sisulla aloitin sitten minäkin juoksemisen, mutta sitä kuuluisaa flow’ta ei vain näy ei kuulu (vaikka on se muutaman kerran tainnut puskista kurkistaa). Mutta minä juoksen, vähintään kerran viikossa ihan vain siksi, että jumaliste tuli aloitettua enkä suostu luovuttamaan. Juoksen, koska haluan juoksukuntoon, mitä se sitten tarkoittaakaan.

RedCordia harrastin alussa tarpeesta saada vahva keskivartalo, eli puolipakosta. Mutta koska se on tuottanut mahtavia tuloksia (ei, älkää nyt sentään pyykkilautavatsaa kuvitelko), kaivan kahvat katosta nykyisin riemusta hihkuen. Tosin pakko myöntää, että koska uusissa lajeissa kehittyy nopeammin kuin vanhoissa tutuissa, aluksi riemunkiljahdukseni kantoivat kauemmas kuin nykyisin. Mutta silti.

http://www.youtube.com/watch?v=HYQiPZYNhQI

Pumppiin kyllästyin aikanaan pahemman kerran, joten nykyisin pakottaudun sinne vain, että tulisi edes joskus kyykättyä. Spinnaamassa taas kävisin vaikka joka päivä, jos siinä olisi mitään järkeä. Samoin venyttelystä ja pilateksesta nautin ihan täysillä – ja silti huomaan joskus lähteväni ohjatuille tunneille pääasiassa siksi, että on tullut vedettyä treenejä niin lujilla lähipäivät ja kroppa huutaa jotain palauttavampaa. Yksin tehtynä venyttelykin on pakkopullaa.

Jos minua kuljettaisi liikkumaan ihan puhdas liikunnan ilo, treenaisin painoilla ainoastaan yläkroppaa (jos edes sitä) enkä koskaan nostaisi sykettäni ulkoilmassa. Myönnän, että tarvitsen piiskaa ja takaraivossa kolkuttelevaa velvollisuudentuntoa saadakseni treenistä paitsi laiskaa mieltä, myös kroppaa miellyttävän. Pelkällä ilolla en pötkisi pitkällekään.