Töihin palattuani mielessä on taas pyörinyt noin miljoona asiaa kerralla. Olen ihan erityisen hyvä pitämään montaa rautaa tulella, kirjoittamaan tekstiviestiä, katsomaan televisiota ja keskustelemaan yhtä aikaa. Saan hiljaisia raivareita sellaisten ihmisten kanssa, jotka lehteä lukiessaan eivät pysty kuuntelemaan minua. Pystyn vaivatta pyörittämään tietokoneella montaa tiedostoa ja havainnoin lehtiartikkeleista ja nettisivuista hetkessä olennaiset. Ihmetyttää ihmiset, joiden pitää miettiä jokainen hiirenpainallus erikseen, kun minä olisin samassa ajassa avannut jo kymmenen nettisivua ja selannut saman verran tiedostoja.

Mutta minun on usein hyvin vaikea keskittyä romaaniin. Tai mihin tahansa hetkeen, täysillä. Aina on muka-kiire miettiä muuta, suunnitella seuraavaa, selata nettiä edes ihan vähän edes kännykästä, mitä tahansa paitsi vain olla. Nukkumaanmenokin on hankalaa, kun päässä järjestyy jo seuraava päivä tai seuraava viikonloppu.

Minua melkein pelottaa olla nettiajan lapsi, jolla kyllä tietyt älylliset toiminnot ovat huipussaan, kun taas toiset (niin, se keskittymiskyky) ovat erityisen hitaita. Minun piti kesän aikana lukea kirja ”Pinnalliset – Mitä internet tekee aivoillemme?”, mutta enpä saanut aikaiseksi…

Tässä kun nyt yhtä aikaa luen työsähköposteja, päivitän blogiani, skannaan nettiä loman aikaisten alaan liittyvien uutisten toivossa, tutkailen Facebookia ja luen päivän sarjakuvat Hesarista, olen saanut pääni surraamaan ensimmäisenä toimistopäivänä taas sellaista vauhtia, etten muista lomalla olleenikaan. Huokaus.

Tunnustus. Haaveilen rasvaimusta.

Painoindeksini on 20,1 enkä mitenkään pidä itseäni paksuna. Liikun paljon ja vatsani on nykyisin ihanan tasainen (jos nyt ei sentään pyykkilauta). Olen ihan tyytyväinen kroppaani.

Mitä nyt yksi pieni kiusa: osin kai perintönä tulleet rasvareidet ja -pylly runsaine selluliitteineen. Pelkkää perintöä en toki syytä, sillä kyllähän nuo reidet mittoihinsa kasvoivat opiskeluaikoina, jolloin alkoholia ja pizzaa kului suunnattomia määriä ja liikunnaksi riitti kävelylenkit.

Vaikka painoni on heitellyt muutamia kiloja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana, ne on ja pysyy. Ei kapene jos ei levenekään. Ei vaikka tekisin mitä. Tai no, kaipa ne laihduttamalla siitä hupenisivat, mutta en halua enkä oikein voikaan laihtua. Miksei rasva voi palaa paikallisesti, kysyisin.

En stressaa asiasta päivittäin, en tuijottele reisiäni peilistä enkä häpeä pukeutua minivaatteisiin. Se vaan tuntuu niin prkleen epäreilulta, ettei mikään aherrus vie niitä pois.

Ja miten helppoa olisi maksaa vaivaiset muutama tonni (ja niitä takaisin vuositolkulla……) ja nipsaista ylimääräiset pois. Haluaisin uskoa, että professori Nordström on oikeassa väittäessään, että ”toimenpiteellä vähennetään potilaan rasvasoluja leikatulta alueelta pysyvästi. Koska aikuisilla rasvasolut eivät enää lisäänny, potilas myös pysyy hoikkana rasvaimukohdista” …varsinkaan, kun minulla ei ole koskaan ollut taipumusta lihoa.

Olisinko onnellisempi kapeampana? Olisiko elämäni parempaa? Tuskinpa. Mutta olisi kiva olla vielä himppusen tyytyväisempi.

Lottovoittoa odotellessa…