Kuuliaisuus äidinmaidosta

Minua hämmästyttää ja surettaa kerta toisensa jälkeen yksi vanhanaikaisuus. Se, miten monet elävät edelleen niin, etteivät vain häpäisi sukuaan tai tekisi vanhempiaan surulliseksi. En tietenkään tarkoita, että pitäisi väkisin tehdä päinvastoinkaan, mutta toivoisin, ettei kukaan eläisi vain toisten toiveita toteuttaen.

Vaikka itsekin elän osittain niin. Olen kulkenut – alitajuisesti, väittäisin – melko lailla sitä polkua, jota olen ajatellut vanhempieni minulle toivoneen.

Olin joskus vuosia sitten tolkuttoman väsynyt silloiseen duuniini ja hain ihan toisenlaista. Sain paikan, mutta hetken iloitsemisen jälkeen tajusin, etten kehtaisi kertoa kenellekään tekeväni aivotonta duunarintyötä (pahoittelen sanavalintaani), kun olen kuitenkin aina tähdännyt ja opiskellut korkeammalle. Niinpä hylkäsin paikan ja jatkoin väsyneenä, stressaantuneena ja ahdistuneena vanhassa työssäni vielä muutaman vuoden.

Vedän aina syvään henkeä ja lasken kahteensataan, kun äitini lehtiä lukiessaan toteaa ”mitäköhän tuon vanhemmatkin ajattelevat, varmasti hirveä häpeä sen äidille”. Tiedättehän, tyyppi on tehnyt murhan tai esiintyy ilman vaatteita tai laukoo ennakkoluulottomia mielipiteitään, ja äitini miettii vain, mitä tyypin äiti asiasta ajattelee. Kai se on äidin osa, itsehän en siitä ymmärrä. Mutta kyllä minulle tulee ensimmäiseksi mieleen tyypin oman elämänsuunnan lopullisuus (jos sitä murhaa ajatellaan) tai sen rohkeus (se alaston tai suulas tapaus), ei niinkään sen vanhemmat.

Eihän me voida olla vain vanhempiemme jatkeita, eihän?

Suhteet Oma elämä

Liiku, älä harrasta?

Tero Kartastenpää kirjoitti Trendin 7/2011 kolumnissaan liikunnan ahdistavuudesta. Hän kertoo, että vihaa liikuntaa, mutta liikkuu kyllä paljon – pyöräilee, kävelee, jopa juoksee – kunhan ei vain tajua harrastavansa liikuntaa. Hän toivoo liikunnan suorituskeskeisyyden ja pakonomaisuuden vaihtuvan arkisuuteen ja paikasta toiseen siirtymiseen, ns. hyötyliikuntaan. Ja hänellä on hyvä pointti.

walking.jpg
Kuva: healthylifecarenews.com

En toivo, että liikunnasta katoaisi tavoitteellisuus ja itsensä ylittämisen tarve ja harrastaminen, sillä ne ovat minulle tärkeitä motivaattoreita sekä ilon aiheita. Mutta kaipaan Kartastenpään tavoin arkiliikkumisen muuttumista luontevaksi osaksi elämää.

Moni liikkuu paljonkin, käy salilla ja jumpissa, mutta liikkuu kaikki välimatkansa autolla eikä koskaan kävele mihinkään. Toki on parempi liikkua jotenkin kuin ei mitenkään, mutta mielestäni silti hassua.

Nurisin jo joskus aiemminkin siitä, että suurin osa Heiaheia-kavereistani ei koskaan kävele – tai ei ainakaan koe sitä liikunnaksi siinä määrin, että merkkaisi sen ylös. Erään tuttavani mielestä kuuden kilometrin kävely on huima suoritus, mikä mielestäni kertoo normaalielämästä vieraantumisesta… Toinen kaverini liikkuu todella paljon, mutta ainoastaan lujaa ja korkeilla sykkeillä tai isoilla painoilla. Peruskunto ei pysy yllä saati kohene, jos aina vain kohkaa hikeä pyyhkien.

Toinen toistaan hienommalta ja pelottavammalta kuulostavat lajit, Suurimman pudottajan aiheuttamat kauhukuvat liikuntarääkistä sekä joka toisen juoksua harrastavan tähtääminen vähintään maratonille ovat varmasti omiaan saamaan Kartastenpään kaltaiset liikunnanvihaajat kokonaan pois lenkkipoluilta. Surullista, sillä tarpeellinen liikunta-annos saattaisi kertyä helpostikin ihan vain elämisen lomassa. Kauppa- ja työmatkoilla tai rannalla pulikoidessa.

Voisin kyllä itsekin oppia tästä… Minulle molemmat ääripäät ovat tärkeitä, mutta koen ihan oikeasti liikkuneeni vasta kun olen tehnyt liikuntasuorituksen salilla tai muussa asiaankuuluvassa paikassa. Työmatkakävely on vain iloinen lisä siihen päälle. Ehkä otan loppuvuoden tavoitteeksi himmailla vähän enemmän.

Hyvinvointi Liikunta