Kiroilin eilen ei-niin-hääviä Cooper-tulostani (myös muualla kuin täällä), johon kaverini totesi varsin fiksusti: ”No hei, jos sä 9 päivän treeniputken ja saman päivän muiden treenien jälkeen juokset 12 minuutissa 2480 m, niin kahden treenittömän lepopäivän jälkeen juokset todellakin sen 2700 m heittämällä!”

Tuskin heittämällä, mutta tuossa on kyllä minulta ohi livahtanut totuuden siemen. Hätkähdin sanoja ”9 päivän treeniputki”, koska en ollut taas huomannutkaan sen venähtäneen niin pitkäksi. Kesälomalla kun on aikaa ja mikäs sen parempi tapa viettää sitä kuin liikkua.

Normaalielämässä, jonka täyttää kivojen asioiden lisäksi työt ja velvollisuudet, en saa halutessanikaan aikaiseksi tällaista liikunnan määrää. Pitkäksi venähtävät työpäivät, kavereiden näkemiset, juhlat ja niitä seuraavat krapulat jättävät väistämättä liikuntakalenteriin myös niitä tarpeellisia välipäiviä (joskaan krapulapäivät eivät varmaan vastaa virallista ajatusta välipäivistä..?).

Onneni taitaa olla se, että en sentään jyystä yhtä ja samaa lajia päivästä toiseen, mutta rauhoittuminen voisi silti olla paikallaan.

Niinpä lupasinkin itselleni olla pari päivää sohvanpohjalla tai puistossa kroppaa ja mieltä lepuuttelemassa. Tänään vain polkaisin huomaamattani pienen 14km pyörälenkin ja illalla käyn vain palauttavassa mielessä hot pilateksessa…

Jossain vaiheessa viime vuotta tuntui, että liikuntaharrastukset kantoivat näkyvää hedelmää – ja mikäs sen motivoivampaa. Varsinkin keskivartalon lihakset alkoivat kannatella rankoissakin treeneissä ja juoksukin kulki hyvin viime kesän helteistä huolimatta. Muutamilla vakkaritunneillani sain ohjaajalta kehuja kehittymisetäni, jonka jälkeen hehkuin aina viikon. Minä, liikunnallisesti en-niin-etevä.

Nyt kehitys tuntuu tyssänneen. Ei, en ole ylikunnossa, tarkistettu on (eikä siltä todellakaan tunnu). Enkä myöskään treenaa aiempaa vähemmän. Ehkä olen vain saavuttanut jonkin tasanteen, jota ei niin vain perustreenimäärillä ylitetäkään.

Tai ehkä odotukseni vain ovat liian korkealla. Aloitin coretreenit viime vuonna ja totta kai alussa kehittyminen on huimaa. Sittemmin on ollut pakko taipua keskitason suorituksiin – ja että otti päähän eilisellä pilates-tunnilla, kun vatsa tärisi perusliikkeissä. Sitä tottuu tietynlaiseen treeniin, mikä ei tietenkään tarkoita, että samat lihakset kantaisivat kaikessa muussakin. Ikävä kyllä.

Iloisen kannustavia kirosanoja olen päästellyt myös treenatessani puolitosissani perjantaina pidettävään kavereiden-kesken-Cooperiin. Ärsyttää, että en jaksa juosta lujaa (turha edes tavoitella Pumpuin aikaa), vaikka jaksan kyllä juosta rauhallisesti pitkään ja päästellä spinning-pyörän päällä täysillä.

Ehkä syynä ainakin osin on se, että harrastan niin monipuolisesti. Yksi osa-alue ei pääse kehittymään täysillä, mutta toisaalta kroppa voi varmasti kokonaisvaltaisesti paremmin. Pitää varmaan yrittää löytää vielä yksi uusi laji, josta saa taas uusia huippuonnistumisen kokemuksia 🙂

Kuva: KuntoPlus