Vihta vai vasta?
Ennen kahtakymmentä ikävuottani en tiennyt, että on olemassa suomalaisia, jotka eivät pidä saunomisesta. Sauna oli ollut olennainen osa lapsuudenperheeni keskiviikko- ja lauantai-iltoja, kuten varmaan puolella muistakin suomalaisista. Muistan, että yksi lapsuudenystäväni saunoi perheineen sunnuntaisin, ja jo se oli tarpeeksi kummallista rutiineihin turvautuvalle lapselle. Yökylässä ystävien kanssa saunottiin, ensimmäisten poikaystävien kanssa saunottiin, aina saunottiin.
Sittemmin olen tutustunut myös näihin kummallisuuksiin, joiden mielestä saunassa tulee kuuma tai alastomuus on ahdistavaa. Olen yrittänyt houkutella lauteille uudelleen ja uudelleen ihmistä, joka sinne vaivautuessaan käpristyy pienistäkin löylyistä kerälle ja hengittää paniikinomaisesti kauhaan. Ei ole kuulemma kivaa palaa. Sama ihminen myöntää, että saunan jälkeen – varsinkin yhdistettynä järvipulahdukseen – on ihan mieletön fiilis. Mutta niin kuin monille liikunnankin suhteen, ei pelkkä takaperoinen hyvä mieli saa lähtemään kärsimysmatkalle.
Nykyisin saunon kerrostalon saunavuorolla yksin. Istun lauteilla ja mietin, onko kello jo paljon, joko pitää poistua, ja hoen itselleni nauti nyt perkele, kun kerran saunavuoro on. Eihän se järin nautinnollista ole… Saunominen vaatii kaverin, jonka kanssa parantaa maailmaa.
Mistä päästäänkin toiseen kummallisuuteen: ihmisiin, joiden mielestä alastomuus ei saunassakaan ole luonnollista. Minä sekasaunon mielelläni, tai tarkemmin sanoen sillä ei ole mitään väliä, kenen kanssa saunassa istun. Lauteilla tulee usein juteltua syvällisempiä kuin saunan seinien ulkopuolella ja onpa siellä ystävyyssuhteitakin syntynyt. Saunassa ei ole mitään seksuaalista, päinvastoin.
Niinpä lähden iloisin mielin juhannuksen viettoon, ja aion viettää ainakin puolet vuorokaudesta saunassa, sen terassilla ja järvessä. Koko karvaisen kaveriporukkani kesken.
Hyvää keskikesää, lilyläiset! 🙂