Mikä siinä on, etteivät naiset uskalla ottaa kunnon painoja treeniinsä kuntosalilla tai esim. BodyPumpin tyylisillä ryhmäliikuntatunneilla?? En jaksa uskoa, että kukaan enää oikeasti enää pelkäisi niin isoja lihaksia, ettei ovista mahdu? – vai pelkääkö?

Kuva: DailyMailOnline
ja lisää vastaavia täällä

Niillä kilon painoilla nytkyttäminen on varmasti huisisti parempi juttu kuin maata sama aika sohvalla, mutta onko siitä loppujen lopuksi hyötyä? Kaloreiden kulutus on hyvin pientä jos keho ei rasitu, kropan kiinteytyminenkin on siinä ja siinä jos niitä tikkarin kokoisia painoja käy katselemassa kerran viikossa, eikä lihasten minkäänlaisesta kasvusta ainakaan ole pelkoa.

Minun tarkkaan harkittu uskomukseni on, etteivät naiset niitä superlihaksia välttämättä pelkää – onhan joka toinen naistenlehti torpannut sen kuvitelman hölynpölyksi. Toiseksi uskon, että aika moni haluaa jonkinlaista lihasta näkyviin – kertoohan se terveydestä ja hyvästä kunnosta, joka lienee tavoiteltava juttu.

Kuva: Fit

Luulen, että alle neljän kilon painoja vain on helpompi heilutella kuin kymmenen kilon järkäleitä. Onhan se nyt rankkaa naama punaisena puhista viimeisiä toistoja, ja luulen, että moni haluaa juuri tässä suhteessa päästä helpommalla. Ja kun on vuosia vääntänyt pystypunnerrusta kolmella kilolla, niin sehän menee niin mukavan kivuttomasti, että voi vaikka lukea Iltasanomia samalla – typeräähän se olisi vaihtaa painavampaan. Hullu paljon töitä tekee…?

Toinen mikä ihmetyttää, on ohjauksen ja neuvonnan käyttämättömyys. Omalla salillani muutama ohjauskerta vuodessa sisältyy vuosimaksuun, mutta siitä huolimatta osa kävijöistä heiluttelee paitsi liian kevyitä painoja, myö niin väärillä tekniikoilla, että sivustaseuraaja kuulee välilevyjen paukkuvan.

On kipuja ja on kipuja. On se ihana tunne, kun reidet on niin hellinä ettei tuolista ylös pääse – sattuu niin stnasti, mutta että se tuntuukin mahtavalta! Ja se tunne, kun ne samaiset reidet illalla ajan kanssa venyttelee takaisin täyteen mittaansa – prkl kun koskee, mutta samalla hymyilyttää. Ihana tunne. Ja sitten on selkäkipua ja sen semmoista, kipua, joka ei ole millään lailla miellyttävää tai edes siedettävää.

Ja on kiusallisen kamalilta tuntuvia liikkeitä ja aivan ihanan kamalilta tuntuvia liikkeitä. Minulle vatsalihasliikkeet ja hauiskäännöt ovat noita jälkimmäisiä – vaikka kuinka sattuisi, vedän loppuun asti. Ihana, ihana, ihana kipu pikemminkin tsemppaa eteenpäin. Mikäs sen parempaa kuin tuntea, että treeni toimii.

Evitassa 9/11 liikuntalääketieteen professori Urho Kujala toteaa, että toisista ihmisistä lihasrasitus tuntuu ikävämmältä kuin toisesta. ”Tämä voi johtua esimerkiksi lihasaineenvaihdunnan perinnöllisistä eroista.” Kujala tosin myös mainitsee, että ”tähänkin yleensä harjaantuu ja treeni alkaa sujua mukavammin”. Tämä pieni mutta merkityksellinen ero voi kyllä selittää sen, miksi jotkut luovuttavat vuodesta toiseen kesken vatsalihasliikkeiden ja toiset vetävät kuntonsa äärirajoilla loppuun asti. Totuushan on, ettei kehitystä koskaan tapahtu, jos ei uskalla mennä yli mukavuusalueensa.

Olkapää- ja ojentajalihasten pumppaaminen oli minulle ennen sitä lihastyötä, joka oli kerrassaan sietämätöntä. V****ti jokainen nosto tai veto tai työntö, tuntui kamalalta, sattui ja itketti. Sinnikkään BodyPumpin ja nykyisin salikäyntien seurauksena homma alkoi kuitenkin sujua ja nämäkin lihakset pääsivät aiiii että -lihastyön piiriin.

Samoin cardiotreenistä oppii ajan kanssa tykkäämään. Kun ensimmäisellä spinning-tunnilla vuosia sitten silmissä mustui ja ruoka pyrki mahasta takaisin ylös ja juoksuharrastusta aloittaessani korkeat sykkeet tuntuivat tappavilta, on anaerobisellekin tasolle nousevat sykkeet nykyisin pelkästään riemun aihe. Minä voin ja minä pystyn, ai hemmetti kun mahtavaa!

Taidanpa lähteä salille ihanvähänvaan.

Kuva: brain-scape.com